He seisovat vastatusten, silmä silmään vaipuneena, vapisevin huulin.
Mutta syli ei avaudu sylille, povi ei painu povelle, silmäys yksin heidät yhteen liittää ja samassa silmäyksessä on jotakin, joka heidät erottaa.
Elinan omituinen, arka katse on lamauttanut Vitoldin. Kaikki mitä hän tuntee, syöksyy silmään ja suuntautuu Elinaan, mutta hän ei saa kättään liikahtamaan.
— Oletko minua odottanut? kysyy hän vihdoin, päästäkseen kiusallisesta tylsyydestä.
— Olen, vastaa Elina hiljaa, äänellä, joka Dargiksen korvissa soi kuin kuolinkello. — En nukkunut koko yönä, sillä tiesin sinun olevan matkalla, jatkaa Elina, — enkä saanut rauhaa ennenkuin pääsin tielle, sinua vastaan.
Dargis tuijottaa häneen kuin ihmeeseen. Se on hänen Elinansa, hänen unelmiensa morsian, mutta mitä hänessä on, joka jäätää ja tappaa, jota hän ei ymmärrä? Dargis tarttuu hänen käsiinsä ja pusertaa niitä ikäänkuin herättääkseen hänet elämään. Silloin leimahtaa Elinan silmissä entinen tuli, puna syöksyy poskille ja Vitold tuntee, että hän taas on lihaa ja verta, hänen ikävöity, rakastettu naisensa! Hän avaa jo sylinsä, hän on ottamaisillaan omansa, mutta silmänräpäyksessä on nainen taas muuttunut elottomaksi, sammuneeksi…
— Jumalan tähden, Elina, puhkeaa Vitold tuskallisesti puhumaan, — selitä minulle, tai teet sinä minut hulluksi!
Elina painaa kädet rintaansa vastaan, ummistaa silmänsä ja vetää syvältä henkeään, ikäänkuin valmistautuakseen astumaan mestauslavalle.
— Tule tänne kalliolle istumaan, sanoo hän hiljaa ja avaa silmänsä, joiden terä on ihmeellisen loistava. — Minä kerron sinulle kaikki.
Ja kun he ovat istuutuneet, alkaa Elina: