Aurinko loistaa leppeästi, kuura kimmeltelee sulaessaan, valkean hevosen harja liehuu.
Missä tapaa hän Elinan? Joko hän on noussut, joko odottaa häntä? Ei, hän varmaan luulee hänen saapuvan vasta päiväjunalla. Hän edellyttää, että hän Pietarissa on viettänyt yönsä. Mutta eihän hän ole malttanut viivytellä. Kun ihminen vuosikausia on janonnut onneaan, ei hän raaski antaa pois hetkeäkään.
Taas nähdä nuo rakkaat piirteet, hyväillä häntä, tietää, että saa viedä hänet kokonaan omakseen! Ajatus huumaa äärettömyydellään…
Mutta ennenkuin hän tietääkään nousee sen rinnalle toinen, epämääräinen, tuskallinen tunne, aavistus siitä, ettei hän koskaan saavuta onneaan…
Hän kiristää ohjaksia ja täyttä ravia lähtee herkkä hevonen juoksemaan ylös mäkeä.
Harjalle päästyä se hetkeksi hiljentää vauhtiaan. Aurinko loistaa täydellä terällä, kullaten metsän kirjavuutta ja sammalten peittämää kallioseinää. Laaksossa mäen alla on varjoa, sieltä ei kuura vielä ole sulanut, maa on siellä valkeanaan. Tienviertä astelee siellä nainen, yllään musta puku.
Dargis tuntee hänet heti. Se on Elina.
On kuin sähkö karkaisi hänen suoniinsa, tai huumaus veisi hänet keskelle pyörrettään.
Hän pidättää hevosen, käskee poikaa ajamaan taloon ja siellä odottamaan kunnes hän tulee, hän tahtoo kävellä jalkaisin, koska näkee, että Arrakosken rouvakin on aamukävelyllä.
Poika hypähtää ketterästi etupenkille istumaan, läiskäyttää hiukkasen ohjasperillä ja iloisesti livistää hevonen alas mäkeä, silmänräpäyksessä kadoten näkyvistä.