— Voiko isäntä taas antaa minulle naimahevosensa? sanoo hän, pistäen kättä isännälle, joka piippu hampaissa astuu pihan poikki. — Vieläkö isäntä minut muistaa?
— Muistanpa kyllä. Viime talvenahan maisteri tästä matkusti Arrakosken rouvan kanssa. Siltäkin on mies sitten kuollut. Sinne kuoli ulkomaille. Vai kaiketi maisteri siitä jo on kuullut.
— Olen kyllä. Kai talossa on hevosia kotosalla?
— Kaikkihan ne nyt ovat tallissa, mutta jos silti antaisin valkean, koska kerran sillä viime talvenakin kuljitte, ja poikakin jo osaa sitä ajaa.
— Vai jo osaa poika!
— Osaa kyllä. Vuos vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa.
Pian oli hevonen valjaissa ja hyvää kyytiä lähdetään ajamaan.
Dargis sanelee itselleen, että hän nyt ehyesti ja kokonaan saa antautua ilonsa valtaan, sillä nythän hän saavuttaa onnen, jota vuosikausia on etsinyt. Mutta hän ei ehyesti saata iloita, hän on omituisen levoton.
Elinan kirjeen tultua valtasi hänet suuri, mahtava riemu. Hän sai tuskin odotetuksi iltaa, jolloin laiva läksi. Hän tapasi tiellä tuttavia ja jutteli heidän kanssaan, mutta hänen mielensä oli koko ajan häävalmistuksissa. Hän suunnitteli jo valmiiksi matkan, jonka he tekisivät: jonkin aikaa he oleskelisivat hänen vanhassa kodissaan, sitten he kävisivät tervehtimässä sukulaisia… Olisipa äiti vain elänyt, että olisi saanut nähdä poikansa onnen.
Mutta jota etemmäksi matka joutui, sitä mahdottomammalta rupesi hänestä näyttämään onnen saavuttaminen, sitä arvottomammalta tuntui hän omissa silmissään. Välistä juolahti hänen mieleensä ajatus, että hän on varas, joka menee ryöstämään toisen omaa… Mutta hän painoi alas ajatuksen, hän sanoi itselleen, että hän rehellisesti on taistellut tunnetta vastaan silloin kun se oli luvaton. Nyt se on tullut luvalliseksi ja hänen ilonsakin niinmuodoin oikeutetuksi.