— Ei, Jumalan avulla minusta ei tule äreä eikä katkera!
Hetkisen vaikenevat he molemmat. Agnes seisoo hymyillen keskellä kirkasta auringonpaistetta, Elina tuijottaa synkästi eteensä.
— No, virkkaa Agnes, etkö luule, että tulen onnelliseksi? Vieläkö kadut, että lähetit kirjeen?
— Agnes, Agnes, parkaisee Elina ja tarttuu rukoillen hänen käsiinsä. — Ota minut mukaasi, anna minun astella rinnallasi, älä päästä minua pois täältä! Minä en Vitoldin vaimona voi tulla onnelliseksi enkä tehdä häntä onnelliseksi. Meidän välillämme on tapahtunut rikos ja minkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää. Minä en voi elää työttömyydessä enkä ajatellen yksin itseäni. Sinä olet osoittanut minulle oikean tien, anna minun kulkea sitä kanssasi, auta minua, että oppisin unohtamaan itseni!
Agnes on sulkenut hänet syliinsä ja silittää rauhoittaen hänen polttavaa otsaansa.
— Jumala yksin voi sen tehdä, sanoo hän hiljaa. — Etsikäämme häntä ja me olemme hänet löytävät!
* * * * *
Silloin oli ilta, kaikki uinaili salaperäisessä hämärässä, lumi peitti pehmeänä maat.
Nyt on aamu, ensi hallan kääriliina lepää nurmikoilla, kallioilla, teillä, joille lehto on varistellut vaatteitaan. Koivujen kelta, mäntyjen vihreä ja pihlajain puna kertautuu lammen pinnalla, jota pitkin sumu vaappuu, sinertävänä kuin savu. Ei ääntä, ei liikettä, ei edes huokausta metsästä tai järveltä.
Dargis on seisahtunut saman kestikievarin portaille, jossa hän kerran viime talvena Elinan kanssa odotti hevosta. Hän on tullut junalla, matkustanut läpi yön ja aikoo nyt Arrakoskelle. Sähkösanomalla on hän ilmoittanut Elinalle tulonsa.