"Hyvä pehtori, ja kesällä olemme siellä itse!"
"Mutta sinähän matkustat ulkomaille ensi kesänä."
"Älä nyt ole huolissasi! Ennenkuin tiedätkään, on Arrakoski meidän!" Elina oli taasen vaistomaisesti ruvennut toivomaan, vaikka järki jyrkästi vastusti kaikkea toivoa. Ja niin oli hän koko viime viikon taistellut toivon ja epätoivon välillä.
Entä jos äärettömällä säästäväisyydellä saisi aikaan jotakin! Jos hän heittäisi soittonsa, rupeaisi käyttämään vanhoja, muodittomiksi käyneitä vaatteitaan eikä ostaisi uusia… Jos hän ottaisi lisää oppilaita…
Mutta ne olivat sittenkin vain naisen pieniä keinoja. Niillä ei ostettaisi Arrakoskea!
Elinasta tuntui tukahduttavalta, kun hän näitä ajatteli. Hänen sydämensä ikäänkuin pusertui kokoon. Hän avasi turkkiaan ja antoi öisen ilman virrata ohuen tanssipukunsa läpi.
Ympärillä oli niin hiljaista. Kunhan sydänkin vaikenisi valittamasta.
Äkkiä huomasi hän, että heidän edessään asteli kolme pitkää, mustaa varjoa kadulla, jota kuu valaisi. Heitähän oli kolme! Ja samassa tuo kolmas häntä puhutteli.
— Miksi Elina rouva tänään suvaitsee olla niin kovin vaitelias?
Elina säpsähti.