Dargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen, puoleksi kohtelias.
— Olen liettualainen, sanoi hän. — Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan ole kuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta.
— Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Mutta kun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin.
— Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetut oppimaan useita kieliä.
— Ette toki unkaria ja viroa…
— Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme.
— Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä?
— Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat.
— Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksenne suomea?
— Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaa maaseudulla.