— Minä olen muun muassa koettanut selittää itselleni: voiko mies tai nainen, joka on rakastanut aviopuolisoaan, tämän kuoltua mennä uusiin naimisiin, sanoi Elina, ikäänkuin ei hän olisi huomannut Kunnaksen viime sanoja.
— Soo, sanoi Kunnas venytellen.
— Että sinä, Elinaiseni, nyt niitä mietit! nuhteli Yrjö hellästi.
— Rakkaus on iäinen, huomautti Kunnas kuivasti, — esineet vain vaihtelevat.
— Voit todellakin sanoa, sinä vanha kyynikko, joka mielelläsi suutelet kaunista naista, mutta et milloinkaan ole tuntenut vivahdustakaan uskollisesta rakkaudesta… Yrjö, sano jotakin sinäkin!
Elina tarttui miehensä käsivarteen ikäänkuin apua pyytääkseen, ja loi häneen pitkän katseen.
— Tiedäthän sinä minun mielipiteeni. Enhän koskaan ole suosinut toista avioliittoa.
— Te olette idealisteja, suuria lapsia, puhui nauraen tohtori. — Te ette tunne elämää. Mies minun iässäni ajattelee toisin, hän on katsellut syvemmälle ihmissydämeen. Kuinka ei nuori leski, olkoon hän sitten mies tai nainen, menisi naimisiin?
Elina nauroi hermostuneesti. Kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Leveäröytäinen hattu varjosti hänen otsaansa, mutta silmät naulautuivat tohtoriin.
— Vastaa sinä miehistä, mutta älä mene naisia tuomitsemaan. Nainen, joka on rakastanut ensimmäistä miestään, ei koskaan mene uusiin naimisiin.