— Oo, Elina rouva, hän menee, jos hän on kaunis ja nuori! Uskallanpa väittää, että sinä itse…

— Minä! huudahti Elina ja polki jalkaansa maahan, — herkeä jo!
Uskallatko katsoa minua silmiin tällaisen solvauksen jälkeen?

Ja Elina asettui hänen eteensä, oikaisi itsensä suoraksi ja nosti päätään. Kuuvalo virtasi hänen kasvoilleen. Tohtori teki syvän kumarruksen ja laski käden sydämelleen.

— Jumala varjelkoon minua kuutamoyönä katselemasta kaunista naista silmiin. Se on vaarallista!

Elina punastui ja purskahti nauruun.

— Oikean aseen valitsit: imartelu vaikuttaa aina naiseen. Tietysti en voi sinuun edes suuttua, sinä vanha veitikka! Hyvää yötä nyt! Ja riennä kiireesti Agnesin luo ja tuo hänet kunnialla kotiin.

He erosivat. Yrjö ja Elina astelivat pihan perälle. Siellä oli kalliolla pieni puurakennus, jossa he asuivat ja jota tuttavien kesken kutsuttiin Vuoriolaksi. Seinävarsilla kasvoi pensaita. Kuurassa niiden oksilla kimmelsi kuuvalo.

Jo eteisessä huokui heitä vastaan puurakennuksen kodikas lämmin. Huoneissa vallitsi salaperäinen hämärä ja sinne tänne seinille ja permannolle oli kuuvalo muodostanut valoviivoja.

He eivät vielä menneet levolle. Yrjö veti ylleen työtakkinsa ja pian asteli Elina pehmeissä jalkineissa ja väljässä yöviitassa edestakaisin, huoneesta huoneeseen, koettaen saada aikaan järjestystä ajatuksissansa.

Äkkiä johtui hänen mieleensä työ, jonka hän oli laiminlyönyt. Ja jottei se enää unohtuisi, nouti hän paikalla makuuhuoneen pöydältä pitkän, kaitaisen kirjan ja hiipi miehensä työhuoneeseen.