Yrjö istui kirjoituspöytänsä ääressä, keskellä kirjojaan ja papereitaan, syventyneenä työhönsä. Elina pysähtyi katsomaan häneen. Juuri tuollaisena, tuossa oppineessa ympäristössä hän häntä niin rakasti! Kun lamppu vihreän varjostimen alta valaisi hänen kalpeita, laihoja kasvojaan, korkeaa, älykästä otsaa, luisevaa profiilia, tummaa, lyhyeksi leikattua tukkaa ja tuota valkeaa kättä, joka oli hento kuin naisella… Elina likeni, tarttui käteen ja suuteli sitä. Yrjö ei irroittanut silmiään kirjasta edessään, mutta alkoi hitaasti ja ikäänkuin vaistomaisesti silitellä vaimonsa päätä.
— Yrjö, kuiskasi Elina, — tahtoisin kirjoittaa muistiin, mitä meiltä meni tänä iltana… Ettei unohdu! lisäsi hän, ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Yrjö selaili hyvän aikaa kirjaansa. Elina luuli jo, ettei hän ollut kysymystä kuullut, kun hän vihdoin virkkoi:
— Ei kai mennyt muuta kuin piletteihin kahdeksan markkaa.
— Ja ajuri edestakaisin. Etkö ostanut arpoja?
— Tosiaankin. Ostin kahdellakymmenellä markalla. Hyvä tarkoitus velvoittaa.
— Sitten pääsymaksu sivuhuoneisiin.
— Se oli markka.
— Siis meiltä molemmilta kaksi. Entä illallinen?
— Odotahan: viisi viisikymmentä juomarahoineen päivineen. Ja siinä se onkin kaikki.