Elinan kasvoille oli noussut punaa. Hetkisen hän mykkänä tuijotti eteensä. Sitten hän hiljaa jätti huoneen.
Saamme tehdä paljon työtä, ennenkuin tämäkin ilta tulee maksetuksi, ajatteli hän itsekseen ja alkoi taasen astella huoneesta huoneeseen. Hän oli jo niin kauan ollut levoton eikä hän kenellekään voinut uskoa huoliaan. Yrjö kirjoitti väitöskirjaansa, häntä ei saanut häiritä, eikä Elinalla ollut yhtään läheistä ystävätärtä.
Entä jos olisi istuutunut soittamaan! Mutta ei, ei tällaisella mielellä, kun oli pää täynnä rahaa ja rahahuolia.
Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia. Hän ajatteli sekä Arrakoskea että entistä kälyään rouva Peltosta, Yrjön henkivakuutusta ja korkoja, jotka olivat maksettavat kuukauden lopulla… Onneksi olivat rahat huomenna lankeavaan vekseliin valmiina talossa.
Huolet olivat aikojen kuluessa muodostaneet hänen rintaansa ikäänkuin kerän, joka suurenemistaan suureni. Kun olisi saanut jollekin puhua, tuntui niin sietämättömältä olla näin yksin!
Hän oli seisahtunut työhuoneen kynnykselle ja katseli siitä miehensä tyyniä kasvoja.
Hän on onnellinen, häntä eivät huolet paina! mietti hän itsekseen.
— Yrjö, lausui hän sitten ääneen ja astui likemmä. Ja hymyillen laski hän kätensä hänen hiuksilleen ja kuiskasi: — tahtoisitko tehdä minulle suuren ilon…? No niin. Anna minun käydä maksamassa huominen vekseli.
— Saat mielelläsi.
— Kiitos, armaani. Onhan se kahdeksansataa?