— Eipä suinkaan kuin seitsemänsataa, virkkoi Yrjö, nostaen päätään.
Elina etsi muistiinpanokirjan. Hyvänen aika! Sielläkin oli seitsemänsataa. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Mikä erinomainen erehdys. Aivan kuin olisi lahjan saanut! Ja tyyntyneempänä astui hän saliin, jossa soittokoneen kansi jo oli auki.
Hän rakasti soittokonettaan. Siihen liittyivät hänen nuoruutensa unelmat ja haaveilut ja se se viime aikoina oli ollut hänen ainoa uskottunsa. Hellävaroen laski hän kätensä koskettimille ja alkoi niitä painaa. Ja vaistomaisesti vaivuttautui hän aikaisimman nuoruutensa tunnelmiin, unohti ympäristönsä ja huolensa ja säilytti nykyisyydestä ainoastaan kuutamoyön…
Puutarha, hiljainen suhina puissa, jotka ovat täydessä lehdessä. Outoja varjoja kaikkialla, kiiltomatoja nurmessa. Tuontuostakin vaeltaa kuun yli pilvi, päästäen revelmistään valoa mustaan maahan ja metsään. Tuulenhenki tulee hiljaa, panee helpeiset heinät suhisemaan ja lehtiverkot soimaan… Niin oudosti, niin omituisesti… Mikä on tuo läpikuultava olento, joka on kuin ilmaa eikä kuitenkaan ole ilmaa, jolla on niin loistavat silmät ja joka itkee kuutamoyössä ja miksi hän liehuttelee harsoaan…? Hänen rinnalleen saapuu toisia samanlaisia olentoja. Pian on lehto täynnä valkeita, läpikuultavia henkiä, jotka käsivarsillaan kantavat harsoja soiden sumusta. He sitovat niillä toisiansa kiinni puihin, he kahlehtivat toisensa siihen ikiajoiksi. He itkevät ja valittavat…
Kuu loistaa heleästi. Elina rouva koskettelee kieliä ja katselee mietteissään henkien hiljaista liikuntoa.
Hänen rintansa on tuo lehto laulavine puineen ja hänen sielunsa lapsia ovat nuo, jotka liikuttelevat sumuharsoja ja itkevät… Itkekää, lapset, itkekää kokoon suuri meri.
Hänen kätensä vaipuvat alas ja pää painuu soittokoneen laitaa vastaan. Siitä tapaa hänet Yrjö aikoessaan lähteä levolle. Hän ottaa häntä hellästi vyötäisistä ja taluttaa pois.
— Kuule Elinaiseni, sano mitä sielussasi nyt liikkuu.
— En tiedä itsekään, Yrjö…
— Se Veerako sinua niin hermostutti?