— Niin, juuri hän. En ymmärrä, miksen voi siihen tottua, että hän oli
Akselille uskoton!
— Elinaiseni, sinun pitää koettaa ymmärtää häntä. Ehkä hän…
— En voi enkä tahdo ymmärtää, Yrjö…
— Sinä ajattelet niinkuin vanhat intialaiset, jotka polttivat lesken samalla roviolla kuin hänen miehensä ruumiin.
Elina jäi ajatuksissaan tuijottamaan eteensä.
— Se oli kaunis tapa! huudahti hän äkkiä lämpimästi. — Jos sinä kuolisit, tahtoisin minä palaa kanssasi.
— Kiitos vain, armaani! Mutta emme nyt puhu kuolemasta, kun olemme nuoret ja koko elämä on edessämme.
Elina purskahti äkkiä itkuun. Kuva, jonka hän ensi kertaa kuullessaan intialaisten vanhasta tavasta oli luonut itselleen, oli tällä hetkellä tullut kumman eläväksi hänen silmissään. Hän näki jonkun miehen ruumiin käärittynä valkeisiin vaatteisiin ja polvillaan sen edessä mustaan hunnutetun nuoren lesken. Ja ympärillä oli olkia ja risuja ja silmänräpäyksessä kaikki hulmahti liekkiin ja…
— No mutta Elinaiseni, lohdutteli Yrjö hellästi, — lähde levolle, sinä olet väsynyt.