No oliko hauskaa? kysyi Elina aamulla herätettyään Agnesin, ja istuutui hänen vuoteensa laidalle.
— Niin äärettömän hauskaa! Et usko kuinka paljon sain tanssia, niin paljon kuin ikinä tahdoin, ja kuitenkin tuntui siltä, että olisin tahtonut vielä enemmän. Se vain oli ikävää, että tohtori Kunnas minulle loukkaantui. Kyllä me lopulta sovimme, mutta hän katosi koko tanssiaisista pitkäksi aikaa, en ymmärrä missä hän olikaan.
— Hän saattoi meidät kotiin, sanoi tahtovansa hengittää raikasta ilmaa.
— Ehkei hän sitten niin vaarallisesti loukkaantunutkaan. Tiedätkö, kun hän oli saattanut minut kotiin asti, niin hän pyysi, että antaisin hänelle kukan, joka oli ollut rinnallani.
— Ja sinä annoit?
— Annoin. Eikö minun ehkä olisi pitänyt antaa?
— Saatoithan aivan hyvin sen tehdä, jos tahdoit.
— En minä niin erikoisesti tahtonutkaan, mutta… Agnes nousi istualleen ja rupesi kiertämään hiuksiaan solmuun päälaelleen.
— Kenestä sinä nyt enimmin pidit? sanoi Elina. — Tarkoitan kuka tanssi parhaiten?
— Jaa… siellä oli niin monta! ja Agnes luetteli joukon nimiä ja lisäsi vihdoin: — Kunnas tanssii hänkin hyvin ja sitten se liettualainen! Hän tanssii taivaallisesti… Mutta kuule, olikohan se sopimatonta, että minä häneltä kysyin tuota lausetta?