— Mutta miksei hän käy yhdistyksessä?
— Väittää ettei hänellä ole aikaa. Eikä hän pidä suurista seuroista. Meitä on muutamia rouvia, jotka tuontuostakin kokoonnumme lukemaan ja juttelemaan, lisäsi se rouva, joka sillä hetkellä puhui, salavihkaa iloissaan siitä, että heitä oli niin muutamia ja että juuri hän kuului tuohon suljettuun seuraan, johon ei toinen kuulunut.
— Teillä on hauskaa?
— Äärettömän hauskaa.
— Mutta itsekästä on sulkeutua noin erilleen yhdistyksestä, joka sentään on syntynyt hyväntekevää tarkoitusta varten, varsinkin jos ihmisellä on kykyä, niinkuin rouva Vuoriolla.
— Mutta meidän pieni seuramme ompelee köyhien hyväksi. Ja me keskustelemme aina hyödyllisistä asioista, emme panettele toisia emmekä juorua… Usein Elina soittaa ja lukee meille jotakin ääneen. Kuinka hyvin hän lukee, kuulisit vain. Kyllä hän on lahjakas nainen!
Niin juttelivat hänen tuttavansa ja ystävättärensä, luullen tuntevansa hänet perinpohjin. Tosin eivät he useinkaan olleet tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan, sillä Vuoriolaiset asuivat kaukana ja Elina kävi harvoin vieraissa. Jos häntä taas kotoa haki, niin hän usein oli poissa ja jos telefonoi, niin ei saanut vastausta. Palvelustyttö ilmoitti tavallisesti vieraalle, joka oli tullut Elinaa tervehtimään, että hän on mennyt kävelemään.
— Mutta ehkä odottaisin, jos hän pian tulisi kotiin, saattoi vieras ehdottaa.
— Jaa, sitä minä en voi sanoa, taitaa vain viipyä pitemmältäkin.
— Mutta lepään ainakin hiukan, tänne kun on niin pitkä matka.