Vieras astui saliin ja silmäili hetkisen jotakin kuvateosta pöydällä, katsahti sitten nuotteihin, jotka olivat avoimina telineillään — tietysti joku Beethovenin sonaatti —, huomasi sitten, ettei kannattanut odottaa ja läksi. Mutta todellinen asiain tila oli seuraava:
Elina oli Yrjön mentyä järjestellyt kirjahyllyään ja saanut käsiinsä "Shakespearen draamoja". Ja niitä hän oli ruvennut selailemaan, ensin lukien hiljaa, mutta sitten ääneen. Hän oli innostunut Kleopatran osaan, jonka jo tunsi miltei ulkoa, hän kärsi juuri kuningattaren mustasukkaisuuden tuskia, kun — kello eteisessä soi.
Se herätti hänet kuin toiseen maailmaan, hän pelästyi ensi hetkessä niin ettei ymmärtänyt, mitä tehdä. Seuraavassa hän käsitti: tulee vieraita! Kirja levällään juoksi hän kyökkiin, näki palvelustytön pyyhkivän käsiään mennäkseen avaamaan ja kuiskasi hänelle kiihkeästi: "Mari, Mari, minä en ole kotona! En voi… Mari ymmärtää, en ole sillä mielellä… En voi olla kotona!" Mari ymmärsi, hän oli palvellut Vuoriolla monta vuotta. Ja kuunnellessaan vieraan ja Marin keskustelua, painautui rouva kyökin kaukaisimpaan nurkkaan, sulki silmänsä ja peitti kirjalla kasvonsa, jotka olivat polttavassa punassa. Hän häpesi niin sanomattomasti ja katui kaikesta sydämestään, mutta ei kehdannut mennä peräyttämäänkään sanojaan ja tunnustamaan valehdelleensa. Kun Mari palasi kyökkiin ilmoittamaan, että vieras salissa odottaa rouvan kotiintuloa, niin Elina jo päätti noutaa päällysvaatteensa ja kiirehtiä ulos kyökin tietä, sitten tullakseen takaisin kadun puolelta. Mutta hänen olisi silloin pitänyt astua aivan salin ikkunoiden alatse! Ei siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa siinä kiltisti. Kun vieras sitten vihdoin oli lähtenyt, hiipi Elina saliin, hiljaa kuin rikoksellinen. Ei hän enää voinut jatkaa lukemistaan, sillä mieliala oli mennyt. Sen rangaistuksen hän hyvin ansaitsi. Kunhan hän edes nyt olisi viisastunut, kunhan tämä olisi viimeinen kerta!
Sillä sellaista oli sattunut monasti, vaikk'ei kukaan sitä aavistanut.
Eräänä päivänä oli joku Elinan ystävättäristä saanut vihiä hänen Shakespeare-innostuksestaan ja pian liikkui kaupungilla huhu, että Elina Vuorio aikoo antautua teatteriin… Toiselta puolen pidettiin luonnollisena, että hänen taipumuksensa pyrkivät oikeuksiinsa, toiselta puolen ihmeteltiin, että hän, joka elää niin onnellisessa avioliitossa, ajattelee sellaisia, ja että mies sen sallii… Joku luuli tietävänsä, että Elina tekee tämänkin pelkästä isänmaallisuudesta, hän on aina valittanut, että niin harvat sivistyneet antautuvat teatteriin… Mutta juuri kun kysymystä pohdittiin tuttavien kesken ja kun joku jo oli yrittänyt soittaa Vuoriolle kysyäkseen, paljonko huhussa oli perää, luettiin sanomalehdissä ensi sivulla, lihavasti painettu ilmoitus: "opetusta suomen-, ranskan- ja saksankielessä antaa rouva Elina Vuorio", jne. Hyvänen aika sitä naista, kaikkeen se ehtii ja kaikkia se keksii! Teatterijuttu oli siis ollut tuulesta temmattu huhu! Mutta miksei hän ruvennut antamaan soittotunteja? Olisi toki luullut, että se ala oli häntä lähempänä.
Elina itse oli lukenut ilmoituksen mielessään miltei sankarittaren tunteet. Sillä hänen oli pitänyt perinpohjin voittaa itsensä, ennenkuin sai vastenmielisyytensä kaikkea pedagogintointa vastaan lannistetuksi.
Viikon kuluttua tiesi koko tuttavapiiri ja sen tuttavapiiri, että Elina Vuoriolla oli kymmenen oppilasta, ja niihin liittyi pian eräs "ulkomaalainen". Kukaan ei siis voinut ihmetellä, että hän yhä harvemmin näyttäytyi tuttaviensa parissa. Hänellä oli aina kiire ja kun häneltä kysyttiin, miten hän jaksoi ja eikö työ häntä rasittanut, niin hän nauraen vastasi:
— Ei vähääkään, ainakaan tähän asti. Olen oikein tyytyväinen, on niin hauska, kun on vakinaista työtä.
Hän sitä itsekin ihmetteli, mutta opettaminen oli oikein hauskaa. Sinä päivänä, jolloin hänellä oli yksi ainoa tunti, hän oikein ikävöi tätä tuntia. Mutta sen hän antoikin Dargikselle, ja Dargista olisi kuka tahansa ilokseen opettanut, niin intresantti ihminen hän oli ja niin hauskaa oli jutella hänen kanssaan. Parin viikon kuluttua puhui hän jo suomea, käyttäen saksaa ainoastaan poikkeustiloissa.
Hän oli täydellisesti kotiutunut Vuoriolassa, tunsi joka komeron talossa ja tuli joskus Yrjön kanssa kyökkiin katsomaan, mitä tarjottaisiin päivälliseksi. Usein Elina heiltä kysyi, mitä ruokaa he huomiseksi tahtovat, mutta siinä suhteessa syntyi tavallisesti eri mieliä ja Elina oli nauraa kuollakseen, kun herrat tästä tärkeästä asiasta väittelivät.