Dargis oli voittanut kaikkien helsinkiläisten sydämet. Kilvan häntä kutsuttiin perheisiin, milloin päivällisille, milloin illanviettoihin. Ainoa joka ei hänestä pitänyt, oli Kunnas, Vuoriolaisten vanha ystävä.
— En kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat, selitti hän harmistuneena Elinalle. — Teillekään ei enää koskaan voi tulla, jollei hän jo ennestään ole siellä.
— Niinkuin ei meillä olisi tilaa teille molemmille, nauroi Eina, jota Kunnaksen närkästys huvitti. — Eihän Dargis koskaan tule meille ennenkuin kello kaksi, jolloin meillä on tunti.
— Sitä ennen on myöskin tunti.
— Tietysti, sillä silloin tulevat muut oppilaani…
— No niin, siinähän se on: aina on tunti ja kun ei ole, niin on ulkomaalainen teillä.
Kunnas oleskeli maalla Helsingin likeisyydessä, mutta kävi pari kertaa viikossa kaupungissa. Vuoriolle ei hän enää tullut ilman erityistä kutsua. Ja koska hänen tavallisesti piti lähteä iltajunalla, niin oli päivällisaika ainoa, jolloin häntä saattoi pyytää. Ja silloin oli Dargiskin Vuoriolla. Kunnas esiintyi hänen seurassaan tavattoman kohteliaana, mutta hänen käytöksessään oli jotakin väkinäistä ja pidätettyä.
Hauskaa oli Elinasta nähdä nuo kolme yhdessä: Yrjön kirkassilmäisenä, hyvänä, hiukan hajamielisenä ja oppineena, Kaarlen kohteliaana, vilkkaana, viikset hyvin hoidettuina, yllään puku joka oli uusinta muotia, ja Dargiksen tyynenä, rotevana, päätä pitempänä noita muita, silmissä omituinen verhottu loisto.
— Mitä sinulla oikeastaan on häntä vastaan? kysyi Elina Kaarlelta, joskus heidän jäätyään kahdenkesken.
— Johan olen sanonut, etten kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat.
Minä pidän enimmän sellaisista, joista eivät muut pidä.