— Mutta pidäthän toki Yrjöstä ja minusta, vaikka meistä muutkin pitävät.
— Te olette silti — ainakin sinä — ihmisiä, joita ei ymmärretä, sillä jos ymmärrettäisiin, niin ei pidettäisi.
— Kiitoksia kohteliaisuudesta. No mutta entä Yrjö, eikö häntäkään ymmärretä?
— Yrjöstä en tahdo puhua, hän on hyvä lapsi, hänestä täytyy kaikkien pitää.
— Mutta minä tahtoisin tietää, millä Dargiksen oikeastaan on onnistunut raivostuttaa sinut, hyväluontoisen ja kiltin miehen. Sillä sano mitä tahansa: tekosyyn sinä tässä tuot esille… Vai olisiko hän ehkä iskenyt silmänsä johonkin sinun mielitiettyysi?
— On kyllä, eikä yhteen vaan useampaankin.
— No nyt minä ymmärrän! huudahti Elina, — sehän on päivänselvää, ettet voi kärsiä sellaista miestä, joka sinulle on niin perin vaarallinen.
Kunnas loi häneen pitkän katseen.
— Varo, ettei hän käy itsellesi vaaralliseksi!
— Mitä tarkoitat? Minulle vaaralliseksi, minulle, naiselle, joka olen naimisissa miehen kanssa, jota rakastan? Tarkoitatko että rakastuisin? Silloinhan hän olisi vaarallinen ei yksin Helsingin nuorille tytöille, vaan kaikille Helsingin rouville ja luonnollisesti myöskin heidän miehilleen. Siis tuollainen suuri yleinen vihollinen, niinkuin ruttotauti ja muut maanvaivat, lohikäärme, jolla on kymmenen päätä…