— Olkaamme järkevät! virkkoi Yrjö, nousten sohvalta, jolla oli ollut pitkänään. — Katso, Elinaiseni, enhän kuitenkaan nyt jaksaisi tehdä työtä…
— Mutta lepäisit!
— No, ei häntä siellä rasiteta, puuttui Kunnas nauraen puheeseen. — Sinä häntä täällä niin hemmottelet, ettei hän kohta olekaan mies, vaan nainen. Jos minä oikein ymmärrän Elina rouvan, niin on se pieni itsekäs ikävä joka uhkaa. Mutta sellaisiin pitää vaimon toki aikoinaan tottua. Olettehan te nyt jo olleet vuosikausia naimisissa! Ja tiedätkö, Elina rouva, meillä suomalaisilla on velvollisuuksia, jos mielimme saada maamme tunnetuksi ulkomailla.
— Mutta ensimmäinen velvollisuus on toki hankkia varma taloudellinen asema, jotta pääsee elämästä toisten kustannuksella…
— Soh, siihenkö sitä taas tultiin! Se nainen, se nainen, se kuultaa läpi kaikkialla. Se tekee kärpäsestä hevosen. Niinkuin tämä nyt veisi niin paljon!
— Parikymmentä markkaa vähintään, sitäpaitsi koko illan. Ja näitä "yksinkertaisia illanviettoja" on viime aikoina ollut yhtämittaa. Eihän Yrjö ole viettänyt iltaa kahden minun kanssani pitkiin aikoihin…
— Mutta minä tulen aikaiseen kotiin.
— Älä mene, kun minä pyydän. Jos rakastat minua, niin jää kotiin. Olen tänään niin levoton. Tuntuu siltä kuin jotakin tapahtuisi.
— Niinhän sinusta aina tuntuu, kun olen menossa kaupungille, sanoi
Yrjö hymyillen ja veti Elinan polvelleen.
— Mutta kello on pian puoli kahdeksan, huomautti Kunnas, — ja isäntien pitää toki olla paikalla ennenkuin vieras saapuu.