— Tulen, tulen paikalla, sanoi Yrjö, — heitän vain toisen takin ylleni. Kas ettei Dargis vielä ole tullut.
— Tuleeko hänkin? sanoi Kunnas.
Elina ei vastannut mitään. Hän seisoi keskellä lattiaa, jäykästi tuijottaen eteensä. Kunnas katseli häntä nauruaan pidätellen.
— Ole järkevä, Elina rouva, virkkoi hän puoleksi nuhdellen, puoleksi lohduttaen. — Pitäähän naisen tällaiseen tottua. Jos minä olisin naimisissa, niin kyllä kasvattaisin eukkoni niin, ettei hän hiiskahtaisi, vaikka joka aamu tulisin kotiin kello kuusi.
— Ja vaikka silloin ehkä olisit aivan päihtyneenä, koetti Elina laskea leikkiä. — Mutta tiedä, etten minä viettäisi hetkeäkään sellaisen miehen talossa.
— Voit puhua, kun olet saanut niin hyvän miehen kuin Yrjö on. Mutta juuri tuntien hänen mallikelpoisuutensa, pitäisi sinun antaa hänen olla vapaudessaan, eikä ahdistaa häntä. Ymmärräthän sinä, ettei mies voi istua kotiin kahlehdittuna kuin vanha erakko.
Elina asteli edestakaisin lattialla, hermostuneesti hypistellen nenäliinaansa. Yrjön palatessa huoneeseen, jäi hän rukoellen häneen katsomaan.
— Sinä olet hermostunut, Elinaiseni, virkkoi Yrjö hellästi. — Mutta, lisäsi hän samassa veitikkamaisesti ja nyökäytti salaperäisesti päätään, — sinä et tiedä, minkä odottamattoman ilon sinulle valmistan. Minä teen sinut vielä aivan terveeksi… Mutta kuulehan, minulla ei ole kuin viisikymmentä penniä, etköhän sinä kohtuullista prosenttia vastaan lainaisi minulle pariakymmentä markkaa?
Hän levitti kukkaronsa Elinan eteen ja purskahti huolettomaan nauruun.
Elina puri huulensa kokoon ja jännitti kaikki voimansa pysyäkseen levollisena. Hän otti taskusta kukkaronsa ja ojensi sen Yrjölle, mutta ei puhunut sanaakaan.