— Mutta voiko mies sitten rakastaa naista, joka jo on kuulunut toiselle? puhui Elina yhä kiihtyneemmällä äänellä.
— Voi!
— Ei, ei, ei! Se ei ole mahdollista! Ihminen ei voi olla todelliselle rakkaudelleen uskoton eikä mies rakastua naiseen, joka on ollut naimisissa. Sellaisen avioliiton solmii joko kyllästyminen yksinoloon, jonkinlainen mieto ystävyys tai ulkonaiset edut.
— Ei, sanoi Dargis, — ihmissydän ei kysy sellaisia, kun hetki tulee…
— Mutta se on kauheaa, keskeytti hänet Elina, — sitä vastaan pitäisi kynsin kourin taistella.
Dargis painoi käden otsalleen ja puri kokoon huulensa.
— Olen aivan samaa mieltä, sanoi hän vihdoin, — mutta kaikkia teorioja ei käytännössä voi toteuttaa. Rakkaus ei tottele mitään lakeja, se tulee kuin varas yöllä.
— Niinkö luulette? kysyi Elina tavuja venytellen ja jäi häneen tuijottamaan.
Äkkiä hän nousi, ojentui suoraksi, asettui Dargiksen eteen, tarttui hänen käsiinsä ja ravisti niitä ikäänkuin herättääkseen häntä unesta.
— Kuka te olette, mitä te olette? kirkaisi hän. — Sanokaa, sanokaa!