Mutta silloin mies taas nousi, likeni, levitti sylinsä… Hän sai kiinni Elinan käden ja suuteli sitä kuumin, kostein huulin…
Elina riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän.
Ei, ei!
Hän lankeaa, hän lankeaa, sillä hänen rakkautensa horjuu. Rakkauskaan ei siis ole iäinen, ja naisen uskollisuus on kuin vaahto meren aalloilla. Voi ihmissydämen kurjuutta, voi maailman pahuutta! Onko enää mitään joka pysyy?
Ja Elina purskahti epätoivoisasti itkemään, ei yksin omaa rikostaan, vaan ikäänkuin hän hartioillaan olisi tuntenut koko naissuvun syntitaakan.
Dargis oli vaipunut tuolille, pää käsien varassa. Nähdessään Elinan taasen sortuvan lattialle, astui hän hänen luokseen ja nosti hänet ylös.
— Elina, älkää itkekö, pyysi hän. — Miksi te itkette? Minä olen teitä loukannut, minä sen tiedän, minä en millään voi puolustautua, ainoastaan pyytää anteeksi ja lähteä…
Mutta Elina yhä itki. Äkkiä hän molemmin käsin tarttui hiuksiinsa, hänen teki mieli repiä niitä.
— Kaikki antaisin, pusersi hän esiin hampaidensa välitse, — jos saisin sen tunteen tuntemattomaksi.
Dargis elostui äkkiä. Jeesus, Maaria, oliko se mahdollista? Hänet valtasi hurja tunne, ilon- ja pelonsekainen epävarmuus. Hänen täytyi saada tietää…!