— Minkä tunteen? kuiskasi hän henkeään pidätellen ja pusersi Elinan kättä.
— En saa, en uskalla, en tahdo sanoa!
Dargis miltei viskasi hänet menemään, niin hän riemastui. Mutta seuraavana hetkenä hän taas piteli hänen kättään.
— Onko se totta, Elina rouva? Sanokaa…
— Voi, kunhan olisikin valhetta, luulottelua, unta! kuiskasi Elina ikäänkuin itsekseen.
Dargis jäi häneen tuijottamaan, kasvoilla harras ilme, melkein kuin hän olisi rukoillut. Mutta samassa hänelle selveni: tämähän on mielettömyyttä, mahdottomuutta, rikosta! Pois täältä täytyy paeta, niin kauas kuin suinkin, pois tämän kodin lämmöstä, pois aurinkonsa kirkkaudesta!
Samassa likeni Elina ja ojensi kätensä ikäänkuin häntä koskettaakseen.
Miksi olikin hänen otsansa niin valkea, miksi…
Mutta ei! Eihän hän saa…!
— Vitold Dargis, äänsi hän surullisesti, — on jo yö. Teidän täytyy lähteä.
Dargis paljasti kasvonsa ja ravisti päätään niinkuin hän olisi tahtonut päästä jostakin pahasta.