— Olette oikeassa!
Elina vaipui katsomaan häneen. Hänen katseensa riisti häneltä kaikki aseet, vei häneltä koko tajunnan. Hän ei tietänyt, näkikö hän unta vai elikö hän todellisuudessa. Varmaankin oli kaikki unta, vai oliko hän tullut hulluksi?
— Elina rouva, kuiskasi Dargis ja sipaisi kädellä otsaansa, — te pelkäätte minua.
— Niin, minä pelkään.
Dargis asteli pari kertaa levottomasti läpi huoneen.
— Peto minä olen, virkkoi hän kolkosti, — enkä ihminen. Ja kuitenkin olen vuosikausia koettanut tappaa sen itsestäni… Älkää peljätkö, Elina rouva. Olemmehan me molemmat rehellisiä ihmisiä. "Emme voi estää lintuja lentämästä päämme päällä, mutta voimme katsoa, etteivät ne sinne rakentele pesiään."
— Minä olen tämän kaiken ansainnut, lausui Elina tyyntyneempänä, — sillä olen aina ollut niin valmis tuomitsemaan ihmisiä, jotka toisen kerran menevät avioliittoon. Hyvää yötä.
Hetkiseksi jäivät he toisiinsa katsomaan. "Älkää sentään vielä menkö", tahtoi toinen lausua, ja toisen huulilla olivat sanat: "älkää vielä karkoittako minua luotanne", mutta kumpikin vaikeni, ja Dargis läksi.
Jäätyään yksin tuli Elina saliin, ojensi kätensä lampun valoa kohti ja painoi huulensa siihen, missä hänen suudelmansa vielä poltti ihoa.
Hän oli ylenpalttisen onnellinen — hän ei voinut sille mitään! Oli niin suloista ajatella noita kasvoja, jotka hän tänään ensi kerran oli nähnyt. Hänestä tuntui siltä, että hän vasta tänään oli oppinut tuntemaan miehen. Kuinka hän lähes kolmattakymmentä vuotta onkaan voinut elää maailmassa tutustumatta ainoaankaan mieheen!