Ja sinä hetkenä hän tiesi, ettei kyky rakastaa ollut hänestä kuollut!
Mutta samassa hän myös tiesi, että se jota hän rakasti, oli toisen vaimo.
Kylmä tuuli hiveli omituisesti. Pitkän aikaa hän harhaili pitkin rantaa ja läksi sitten kotiin. Mutta unta ei kuulunut. Riemu ja tuska taistelivat hänessä, kysymykset ajoivat toisiaan takaa. Vasta aamulla hän nukkui, herätäkseen tavalliseen aikaan.
Eilisilta oli nyt kuin unta! Hänen piti kysymällä kysyä itseltään, mitä oli tapahtunut. Ja kuitenkin oli hänessä nyt jotakin uutta, jotakin jota ei ollut eilen ollut. Se oli omituinen varmuus… ja samalla epävarmuus.
Hän koetti ryhtyä työhönsä entiseen tapaan, mutta ajatus palasi aina naiseen, joka itkien oli maannut hänen jalkainsa juuressa. Hän rakasti häntä! Kunhan päivällisaika likenisi!
Mutta jota likemmäksi se tuli, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän tänään saa eikä voi mennä Vuoriolaan. Hän ei saa puhua sinne edes telefonitsekaan. Ja niin hän kirjoitti nimikortilleen muutaman sanan. Vaikea oli sitä lähettää. Hänen oli niin ikävä, tuntui niin tyhjältä…
Ei! Tämä tällainen pehmeämielisyys ei käy. Ero tästä täytyy tulla tavalla tai toisella. Mutta miten? Lähteäkö pois ja jättää työ, juuri kun siihen on päässyt kiinni?
Hän ei voinut päästä asiasta selvyyteen. Hän mietti ja mietti. Vihdoin hän nousi nojatuolista, johon oli heittäytynyt ja sytytti lampun.
Koputettiin oveen.
Se oli Yrjö.