— Niin, hän kuolee. Tulee tuskan öitä niinkuin silloin, kun isä kuoli. Minun täytyy nähdä hänen kituvan ja kärsivän, kylmenevän. Minun täytyy nostaa hänet mustaan kirstuun ja kantaa hänet hautaan… Ruumisvaunu edellä, kirstu kukkien peitossa, ystävät ja tuttavat pitkässä jonossa, minä itse siinä ensimmäisenä, kalpeana, väsyneenä, suruharso ympärilläni… Kirstu hautaan ja siinä hän, joka sai ensi rakkauteni ja nuoruuteni. Hauta peittoon ja minä yksin autioon kotiin…
— Niin veristä tietäkö minun onneni täytyy kulkea? Enkö voi saada häntä omakseni, jollei Yrjö, mieheni, hyvä mieheni, kuole? Hänen hautansa päällitsekö minun onneni täytyy kulkea?
— Niin. Ei ole muuta keinoa. Vitold nostaa minut syliinsä ja vie minut kauas pois, isänmaahansa…
— Mutta tulemmeko me onnellisiksi…?
— Jumala, Jumala! Mistä nämä ajatukset? Nyt minä olen murhannut mieheni ja oman sieluni rauhan! Pois, murhaaja, elävien joukosta, sinä olet ihmiskunnalle vaarallinen!
Elina karkasi ylös istualtaan ja likeni laituria, joka oli jääkuoren peitossa. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hampaat pureutuivat toisiinsa ja silmät loistivat.
— Tehdäkö loppu kaikesta ja viskautua tuonne kylmään veteen?
— Jumala, varjele minua! Olen jo murhannut mieheni, tekisinkö vielä itsemurhan!
Hän pysähtyi päättäväisenä ja sivalsi kädellä otsaansa.
— Ei, mieheni elää vielä. Minä Elina, minä palaan kotiin, minä tuhlaan hänelle hellyyttä — vielä on aikaa sovittaa.