* * * * *
Elina ei mennyt saattamaan häntä junalle. Yrjö meni yksin ja toi häneltä terveisiä.
Elinasta tuntui siltä kuin elämä olisi seisahtunut, kuin koko hänen olemassaolonsa tästälähin olisi ollut tyhjää. Vaivoin sai hän aamiaispöydässä säilytetyksi näennäisen levollisuutensa, koneentapaisesti soitti hän tavanmukaiset sormiharjoituksensa. Sitten kävi hänelle sietämättömäksi näytellä ja hän otti ylleen päällysvaatteet ja riensi kadulle.
Oli harmaa hämärä päivä. Pilvet näyttivät riippuvan tavallista likempänä maata, kuivaa lunta tulla tuhuutti tiheään. Tuontuostakin puhalsi vihuri, pannen lumen liikkumaan kauniissa kiehkuroissa.
Kadut olivat melkein tyhjät. Joku myöhästynyt, virsikirja kädessä, kiirehti vielä kirkkoon; kapakan eteen oli pysähtynyt joukko miehiä, ja siistinnäköinen käsityöläisperhe sunnuntaitamineissaan kammersi lapsilaumoineen eteenpäin kadun yli käytävälle.
Elina asteli kiireesti, hiljaa nyyhkyttäen itsekseen. Ulkoilma teki hyvää. Päästyään pois kaupungista istuutui hän penkille meren rannalla. Maa oli roudassa, lumi alkoi jo peittää sen pinnan, mutta meri aaltoili yhä vapaana, loiskuen laituria vastaan, joka oli paksun jääkuoren peitossa. Kivien väliin rannalle oli jäätynyt vaahtoa. Vastaisilta niemiltä ja saarilta näkyi alastonta metsää.
Elina veti turkkia kireämmälle ympärilleen.
— Jää sinne kotimaahasi, Vitold, äänteli hän soinnuttomasti, — äläkä koskaan palaa! Se on varmaan viisainta, siten säästät itseltäsi ja minulta paljon tuskaa ja paljon onnea. Kumpaakin! Mutta mikä on tämän kaiken tarkoitus? Vain kiduttaminenko ja kiusaaminen? Vai… olisitko sinä ikiviisas ja kaikkitietävä nähnyt, miten tulee käymään: että Yrjö kuolee…
Hän jatkoi kuin ulkopuolelta itseään, jonkun kaamean pakon alaisena:
— Minä olen sitä aina pelännyt, nyt en pelkää…