— Olen.
Elina elostui äkkiä ja alkoi kiihkeästi kuiskata:
— Älkää kertoko, älkää kertoko! Antakaa minun sanoa, kummoiseksi häntä kuvittelen… Vaalea, pehmeä, iloinen, kaunis tyttö, hiukan kevyt ja kevytmielinen…
— Mistä saatoitte sen arvata? kysyi Dargis kummastuneena.
— Jollei hän olisi ollut sellainen, niin olisitte tietysti nyt naimisissa!
— Niin, sellainen hän oli, kotikyläni kaunein tyttö. Menimme liian aikaiseen kihloihin, hän ei jaksanut minua odottaa, kun olin poissa yliopistossa. Kotiin palattua sain hänen kirjeensä. Äitini suri! Minulle koitti vaikea aika, kadotin luottamuksen itseeni ja maailmaan, tulin lopulta aivan tylsäksi, luulin etten ikinä enää voisi rakastaa. Uskokaa minua: se tila oli pahempi epätoivoa. Te, Elina rouva, vasta minut siitä herätitte. Nyt tiedän, että sydämeni vielä elää.
Elina oli peittänyt kasvot käsillään.
— Voi teitä, voi minua, voi äiti raukkaanne!
Hän lyyhistyi maahan. Dargis nosti hänet ylös ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
— Nyt teidän täytyy herättää Yrjö, virkkoi hän. — Hyvästi Elina rouva.