He jäivät sanattomina toisiinsa katselemaan. Elina oli paennut kappaleen matkan päähän ikäänkuin pelastuakseen kiusauksesta.
— Kuulkaa, kuiskasi hän hetken perästä, — sanokaa minulle vielä ennenkuin eroamme yksi asia…
Hän pysähtyi, hänen oli vaikea saada esiin sanat:
— Mitä äitinne sanoisi jos tietäisi, että minä olen olemassa?
Dargis tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kovasti.
— Hän kai itkisi niinkuin hän voisi iloita, jos morsiamenani saisin viedä teidät mukaani.
Elina kävi molemmin käsin kiinni päähänsä.
— Elina rouva, oletteko kipeä? huudahti Dargis levottomana. — Suokaa anteeksi, minä pelästytän teidät kuoliaaksi!… Kuinka te hymyilette kauniisti!… Ei! huudahti hän samassa, kädet pusertuivat nyrkeiksi ja hän astui pari askelta eteenpäin ennenkuin taasen tyyntyneempänä saattoi jatkaa: — muistan kuinka äitini itki, kun kihlatultani sain kirjeen, ettei hän minua enää rakasta.
Elinan hämmästynyt silmäys katkaisi hänen sanansa. Hetkisen vaikenivat molemmat.
— Oletteko ollut kihloissa?