Kotiin päästyään heittäytyi hän miehensä jalkain juureen ja itki epätoivoissaan.
— Armaani, mikä sinun on? kyseli Yrjö levottomasti ja talutti hänet sohvalle lepäämään.
— Minä kuvittelin, että sinä kuolit ja minun tuli niin vaikea olla, kun ajattelin, miten usein olen rikkonut sinua vastaan.
— Ethän ole, Elinaiseni!
— Olen, olen, enemmän kuin tiedät! Ajatuksilla, sanoilla, töillä!
Voitko suoda anteeksi?
— Tiedäthän sen! Kaikki mitä olet rikkonut ja mitä tulet rikkomaan, kaikki on unohdettua ja anteeksi annettua!
— Yrjö, mutta voitko, vaikket tiedä mitä kaikkea olen tehnyt, antaa anteeksi?
— Et voi tehdä niin suurta rikosta, etten antaisi sitä anteeksi.
Elina peitti hänen kätensä suudelmillaan ja nöyrä kiitollisuus täytti hänen sydämensä.