Oli kirkas, syksyinen päivä.
Kalpeana, väsyneenä, silmien alla tummat varjot, astui Dargis syntymäkotinsa kynnykselle. Hän hengitti siinä hetkisen raikasta, aurinkoista ilmaa ja asteli sitten läpi puutarhan, jonka nurmikot vilkkuivat keltaisen lehtipeiton alta ja jossa ruusupensaat tekivät nuppua, ikäänkuin kevättä odotellen. Syys oli aikoja sitten tullut ja syksyn kanssa kuolema majailemaan taloon.
Hän ei viikkokauteen ollut ummistanut silmiään, mutta hän ei tuntenut väsymystä. Hermot olivat yhä vieläkin pingoituksessa, rintaa painoi kuin vuoren raskaus, silmien lähteet tuntuivat kuivuneen.
Hän asteli kastanjoiden ohi, jotka surullisesti oikoivat oksiaan taivasta kohti, sivutse vanhan lahonneen ristin, joka tiepuolessa odotti kaatumistaan ja tuli rantaan, kirkkaan, juoksevan veden varrelle. Siinä hän riisuutui, heittäytyi veteen ja puhaltui uimaan keskelle jokea.
Mieli virkistyi, voimat tuntuivat palaavan. Tyyntyneempänä tuli hän kotiin, jossa kuolema vieraili.
Siellä oli niin hiljaista, sisar asteli äänetönnä ja keittiössäkin askarreltiin melkein kuulumattomasti. Hän jäi hetkeksi hyväilemään sisarensa itkettyneitä kasvoja, meni sitten huoneeseensa ja vaipui raskaaseen vaitioloon. "Kun voisit edes itkeä, se keventäisi", oli sisar sanonut. Mutta hän ei voinut itkeä, hän ei koskaan ollut sitä voinut.
Syntymäkoti oli tyhjänä, isä poissa, äiti poissa, sisaret ja veljet hajalla maailmalla.
Vähitellen muistui hänen mieleensä Suomi, jonne hän oli luvannut kirjoittaa. Nyt hän päätti sen tehdä. Tähän asti ei ollut aikaa eikä mieltä mihinkään.
Olisipa hän nyt ollut täällä, ollut hänen morsiamenaan! Pehmeät kädet olisivat silitelleet otsaa, ehkäpä hän olisi voinut itkeäkin, pää painuneena hänen rintaansa vastaan!
Nyt muistui hänen mieleensä mustakantinen vihko, päiväkirja, joka vielä oli lukematta. Hän otti sen laatikosta, jonne tullessaan oli laskenut matkatavaransa, istuutui ikkunan ääreen ja avasi vihon.