Käsiala oli selvää, siroa tytön käsialaa, sellaista joka täydellisesti tyydyttää kaunokirjoitusopettajattaren vaatimukset.
— — —
Arrakoskella 3 p. heinäkuuta.
Eilen oli isän syntymäpäivä. Se oli hyvin valoisa päivä, en tahdo sitä unohtaa, en koskaan.
Akselin toverit Gunnar Segerskjöld ja Carl von Holt saapuivat jo viikko sitten. Kauniita nuoria poikia ja niin hienoja! Minä ensin heitä hiukan ujostelin ja täti piti meitä silmällä, sen huomasin. Hän tuli esimerkiksi aina verannalle istumaan, kun me kävelimme puistossa ja lähetti usein Agnesin minua hakemaan, jos hetkeksi istuuduimme huvihuoneeseen ja siten katosimme hänen näkyvistään. Mutta ratsastusretkillemme ei hän jaksanut seurata eikä hän myöskään tullut koskenniskaan, kun menimme onkimaan lohia. Ja varmaan hän myöskin huomasi, ettei ollut niin vaarallista jättää meitä yksin, tai ehkäpä valmistukset isän syntymäpäiväksi veivät hänen aikansa, mutta loppuviikosta emme enää häntä nähneet muulloin kuin aterioiden aikana. Tätä en sano hyvälle tädilleni miksikään moitteeksi! Päinvastoin tiedän, että hän pelkästä rakkaudesta meitä vartioitsee. Mutta enhän minä olisi nuori tyttö, eikä hän vanha täti, jollen minä siinä suhteessa koettaisi häntä hiukan harmittaa ja hän minua vartioida!
Koko viikko kului ihanana humuna. Olimme päättäneet viettää isän syntymäpäivän niin juhlallisesti kuin suinkin. Pojat kirjoittivat runon ja minä sävelsin sen. Viimeisenä yönä emme ensinkään nukkuneet. Me vain koristimme pihaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina, kun isä heräisi. Olen varma siitä, että hän kyllä kuuli, kuinka me puuhasimme, mutta hienotunteisuudessaan ei hän sanonut mitään, piti vain uutimiaan alhaalla ja oli nukkuvinaan.
Kello viiden aikana herätimme hänet laululla. Silloin oli kaikki järjestyksessä: kukkia pöydillä, äidin kuvan ympärillä isän työhuoneessa valkea seppele, kahvipöytä ruokasalissa katettuna ja koristettuna, kyökkikamari järjestettynä väen kestittämistä varten, ja avoimista ikkunoista virtaili sisään ihana kesäinen ilma, löyhytellen uutimia. Puiston käytäviin oli ripustettu kirjavia lyhtyjä, verannan pilarit olivat köynnöksillä koristetut ja yhteen kulmaan olimme sammaleista tehneet mättään, jonka vihreään olimme pistäneet kukkia muodostamaan isän nimikirjaimet.
Emme olleet päässeet laulumme loppuun, kun hän astui ulos huoneestaan, valmiiksi puettuna. (Varmaan hän jo oli alkanut pukeutua ennenkuin rupesimme laulamaan, vaikkei hän sitä myöntänyt.) Hän sulki meidät kaikki syliinsä ja me joimme kahvia mitä iloisimman mielialan vallitessa. Mutta kun isä sitten oli mennyt huoneeseensa ja minä hiivin sinne hänelle sanomaan, että väki jo on kokoontunut kyökkikamariin, niin tapasin hänet seisomassa äidin kuvan edessä ja hänen huulensa vavahtelivat. Minä tulin hämilleni, sillä en ollut tottunut näkemään isää mielenliikutuksissa, ja aioin juuri livahtaa tieheni, kun hän kutsui minua.
— Tule hänen kaltaisekseen, sanoi hän. — Hän oli hyvä ihminen.
Isän ääni oli niin juhlallinen että kyyneleet tulivat silmiini. Olisin tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, sillä hän oli niin kaunis, tuo roteva, ryhdikäs mies harmaine hapsineen, loistavine silmineen. Mutta tiesin, ettei isä pidä sellaisesta ja sanattomina me astuimme kyökkikamariin, jossa rengit ja piiat juhlapukuisina, kukkia käsissä, odottivat.