Vihdoin tuli ilta. Minulla oli yllä valkea puku ja valkea helminauha kaulassa. Koristin pukuni vaaleanpunaisilla ruusuilla ja pistin pari nuppua hiuksiini.
Vieraita saapui paljon enemmän kuin olimme voineet odottaakaan. Gunnar ja Carl olivat jo edeltäkäsin pyytäneet minua franseeseihin, molemmat olisivat tahtoneet toiseen, mutta tietysti en voinut luvata sitä kuin yhdelle ja Carl joka oli ensiksi pyytänyt, sen sai ja Gunnarin kanssa tanssin ensimmäisen.
Oli hauskaa, äärettömän hauskaa. En ole koskaan tanssinut niin paljon. Tietysti piti minun välillä soittaa. Valitsin Chopinin ass-dur valssin ja valoin koko sieluni sormieni päihin. Tiesin että soitin hyvin. Kuinka en olisi tehnyt sitä, tunsinhan nuorten sydänten ympärilläni sykkivän lempeä ja avoimista ikkunoista virtaavan sisään kesäyön tuoksuvan viileyden paljaalle kaulalleni ja käsivarsilleni. Minä hurmaannuin itse ja minä hurmasin muut. Minun piti soittaa yhä enemmän ja enemmän ja kun vihdoin päivän koitto alkoi voittaa lamppujen valon ja minä nousin ja kohtasin kuulijoitteni katseet, niin tuntui siltä kuin en olisi astellut täällä maailmassa, vaan liidellyt kukkatarhoissa, hellien käsien nostellessa kukasta kukkaan.
Vanha kenraali Blume, joka paljon on oleskellut Parisissa ja Pietarissa tuli erityisesti minua kiittämään ja kysyi missä olin saanut musikaalisen kasvatukseni. Kerroin hänelle, että kun äiti sairaana oleskeli kylpypaikassa Dresdenin likellä, minä olin hänen mukanaan ja silloin nautin erään erittäin eteväksi tunnetun opettajan johtoa.
— Se kuuluu kyllä, sanoi vanha herra, — sinun pitäisi vain päästä sinne takaisin. Vastaapa nyt vielä kysymykseen, jota tosin ei pitäisi naisille tehdä, mutta joka ei sinulle vielä liene vastenmielinen: kuinka vanha olet?
— Kuudentoista.
— Lapsi vielä! sanoi hän taas hymyillen. — Soita vielä pari vuotta ja sinä hurmaat maailman.
Ja hän meni suoraan isän luo ja minä näin, että he keskustelivat minusta.
Mutta minä tanssin, tanssin. Kun toinen heitti, niin toinen otti. Minä liitelin kevyenä kuin höyhen. Väki läksi jo päivätyöhönsä, kun vielä neljännen franseesin promenaadi tapahtui puutarhan kasteisilla käytävillä.
Kun osa vieraista oli lähtenyt ja toiset olivat panneet levolle, seisoin vielä kauan verannalla, katsellen puiston käytäviä ja kuunnellen kosken kohinaa. Olin itsekin varma siitä että todella olin taiteilijattareksi luotu, maailmaa hurmaamaan.