7.7. illalla.
Tänään keskustelimme Gunnarin kanssa musiikista, sillä Gunnar on musikaalinen. Hän on jo kolme vuotta käynyt musiikkiopistoa, vahinko vain, ettei hänen viulunsa ole mukana. Hän kysyi minulta, mistä säveltäjästä enimmän pidän. "Beethovenista", vastasin empimättä. Hän sanoi pitävänsä Wagnerista.
Kuinka minä voisin pitää Wagnerista, kun en häntä tunne! Enhän ole kuullut häntä kuin muutaman kerran ja silloin en häntä ymmärtänyt. Ei, Beethoven on minun säveltäjäni, minun puolijumalani! Ja hänen ciss-moll-sonaattinsa maailman musiikin mestarituote, samalla tavalla kuin Göthen Faust kirjallisuudessa.
Suuresti rakastan myöskin Schumannia. Hänessä ei ole Beethovenin voimaa, mutta hänessä on enemmän intohimoa, tuskaa. Minä tunnen, kun häntä soitan, että hän on mahtanut paljon kärsiä, ehkä enemmän kuin kukaan muu säveltäjä. Minun täytyy usein itkeä hänen kanssaan, niin ääretön ahdistus ilmenee hänen sävellyksissään. Monesti minun on täytynyt lakata häntä soittamasta ja siirtyä Bachiin. Se oli kuin viileä kylpy kesäkuumalla tai kuin laskentotunti rendez-vous'n jälkeen.
Mendelssohn mahtoi elää onnellisena ihmisenä täällä maan päällä, siltä minusta tuntuu. Mutta Chopin, Chopin!
Jos saisin astua sävelmestarien olympoon, niin Chopiniin ensinnä rakastuisin. Olen varma siitä, ettei kukaan niin välittömästi, niin tulisesti kuin hän voisi painaa minua rintaansa vastaan. Mutta pelkään, että hän pian minut unohtaisi ja rakastuisi toiseen. Mutta se joka rakkaudelleen pysyisi uskollisena, olisi Schumann. Hänen kanssaan tahtoisin elää ja kärsiä!… Bachin tahtoisin mielelläni isäkseni ja Schubertista tahtoisin ylpeillä veljenäni. Mendelssohnin haluaisin hyväksi kummisedäkseni, joka tuontuostakin antaisi minulle kauniin lahjan.
Ajattelen Beethovenin musiikin ciss-mollissa, Bach käy f- tai b-duurissa, Mendelssohn e-mollissa, Weber e-duurissa. Mutta tästä kaikesta minun pitää puhua Gunnarin kanssa. Tahdon tietää, kuinka hän on ajatellut asiat.
Flyygelini mahtaa pian tulla mustasukkaiseksi päiväkirjalleni, sillä minua hämmästyttää tuontuostakin kirjoittamisen halu. Mutta olenhan tänään viettänyt kuusi tuntia soittokoneeni ääressä ja syksystä, kun pääsen ulkomaille, uhraan musiikille kaiken aikani. Niin, sinne ei ole pitkä aika enää!
Minun on koko päivän pitänyt ajatella äitiä, sillä onhan tänään hänen kuolinpäivänsä.
Että ihminen voi olla niin hyvä kuin hän oli! En muista kertaakaan, jolloin hän olisi kiivastunut tai lausunut kenellekään pahaa sanaa! Aina tuo taivaallisen tyyni hymy huulilla, aina lempeänä, valmiina auttamaan, rakastamaan jokaista kanssaihmistä, aina valmiina sovittamaan ja ymmärtämään. Enkä muista hänen koskaan valittaneen, vaikka hän kaksi vuotta vietti vuoteen omana. Vain joskus hämärän hetkenä, kun luuli olevansa yksin, hän itki. Minähän tuotin hänelle välistä kyyneliä.