— Mutta nyt meidän täytyy nousta! ääntää hän itsekseen, kääntyy ympäri ja alkaa kiireesti astua kotiin päin, ikäänkuin päätöksen toimeenpano nyt juuri olisi kysymyksessä.
— Iida, lausuu hän hetkisen kuluttua hiljaa ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen olentonsa olisi jakautunut kahtia ja toinen antaisi käskyjä toiselle: — Iida, sinä lähdet nyt maalle ja tunnustat siellä kaikki. Se ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta jollei meillä ole rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tunnustaa rikoksiamme, niin emme ikinä saata parantua. Ja nyt, jos koskaan, on aika Suomen kansan vapautua paheista, puhdistua, pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja nousta eheänä kansana oikeutta palvelemaan!
Tämä kaikki selviää hänelle lahjomattomana totuutena, käskynä, jota täytyy totella. Hän lähtee, se on yhtä selvä asia kuin että hän menee soittotunnilleen. Ja koko sen illan suunnittelee hän jo, miten hän esitelmänsä järjestää.
Mutta aamulla näyttävät hänen puuhansa hänestä sulalta hullutukselta. Hän on liioitellut. Ei se elämä siellä kotipitäjässä nyt niin hirmuista ollut ja eihän sellainen ole maaseudulla yleistä. Suomessa ovat asiat paremmalla kannalla kuin monessa muussa maassa. Juopa säätyluokkien välillä on ollut maailman alusta ja tulee olemaan maailman loppuun asti. Ei sellaisiin käy kajoaminen. Hän on hullu, kun itseään näin kiduttaa — eihän hän kuitenkaan pysty maailmaa parantamaan.
Hän on aamulla niin järkevä, mutta illalla ja yöllä palaavat taas mielikuvat. Hengessä näkee hän kaukaiset seudut, joita ei hänen jalkansa ole vuosikausiin astellut, hän näkee ihmiset ja puhuu heille.
— Rakkaani, sanoo hän, — ei ole se kristitty, joka sunnuntaisin käy kirkossa, viikolla vihaten ja vastaan taistelematta eläen synnissä. Ei ole se sivistynyt, joka on pukenut ylleen sivistyksen ulkokuoren ja jättänyt sydämeensä raakuuden. Ei ole papille kyllä, että hän saarnaa, kastaa, vihkii avioliittoon ja hautaa, ei opettajalle kyllä, että hän opettaa viisi tuntia päivässä. Paljon enemmän heiltä vaaditaan. Olkoon tästälähin jokaisen suomalaisen elämä saarnaa, rehellistä taistelua pahaa vastaan. Isäntä olkoon alustalaisilleen, palveIijoilleen, perheelleen isä, jota kunnioitetaan ja rakastetaan, emäntä olkoon äiti, joka lempeällä vakavuudella ohjaa, sovittaa, neuvoo. Paljon olemme me herrasväet rikkoneet, huonosti olemme me sivistystä edustaneet, mutta vielä on aikaa nousta…
Hän herää omiin sanoihinsa. Otsa ja kädet ovat hiessä, sydän sykkii kiivaasti. Hän iloitsee siitä, että tämä olikin vain unta ja päättää, ettei siitä ikinä tule todellisuutta.
Mutta hän ei saa rauhaa. Käskijä hänen rinnassaan ei vaikene, ennen kuin kotipitäjän kirkkoon on lähetetty kuulutus ja määrätty päivä, jolloin hän lähtee matkaan.
IV
On pimeä ilta, sataa ja tuulee. Juna on täpösen täynnä koululaisia, jotka lähtevät pääsiäislomalle. Alussa käy vaunussa kihinä ja hyörinä kuin muurahaispesässä, mutta vähitellen hiljenevät äänet, päät vaipuvat seiniä ja olkapäitä vasten ja ennen pitkää ei kuulu muuta kuin nukkuvien hengitys ja jyry ja veturin puhkina.