Onkohan elämäkin tässä kaupungissa muuttumatonna? Vieläköhän täällä juodaan niinkuin ennen? Eiköhän herroilla vieläkään ole muita harrastuksia? Kun maalaiset tänne tulivat, niin joivat he täällä rahansa ja jos kelpo nuorukainen tänne muutti, niin tuli hänestä renttu… Jos täällä kaikki on ollut entisellään, niin eikö tämäkään aika mitään vaikuta?
Rekeen astuessaan kuulee Iida yhä salista raakoja ääniä ja naurua. Ne seuraavat häntä pitkän aikaa, vaikka kaupunki on jo jäänyt hänen taakseen ja hämärä ja metsä vain ovat hänen ympärillään. Päästäkseen ajatuksistaan alkaa hän jutella Antin kanssa. Se on hyväluontoinen, perin rehellinen mies, mutta hiukan typerä. Valtiolliset asiat näkyy hän ymmärtävän sekavanlaisesti, sen hän vain tietää että vaikka kirveeseen tarttuu ja vaikka sotaan lähtee, jos tästä ruvetaan ahdistelemaan… Hän kohtelee hevosta kuin vanhaa toveria, jonka kanssa on monet matkat yhdessä tehty ja monet kovat koettu. Hän ei sitä lyö eikä riuhdo ohjaksista, vaan kävelee rinnalla ylämaat, tarkastelee valjaita ja juottelee kaivoilla maantielaidassa, jotka hevonenkin näkyy tuntevan ennestään.
On jo ilta. Tie vie läpi seutujen, jotka ovat miltei asumattomia. Molemmin puolin kasvaa vankkaa tukkipuuta. Iida muistaa aikaisemmilta lapsuudenajoiltaan asti kuulleensa puhuttavan, että näillä kankailla tapahtui murhia ja liikkui rosvoja. Hän käsittää, että pahantekijän mahtaa olla hyvä paeta tänne jylhään luontoon, käsittää myös sen, että noiden mökkiläisten, jotka asuvat täällä peninkulmien päässä muiden ihmisten ilmoilta, täytyy elää sovussa rosvojen kanssa, jos mielivät henkensä säilyttää… Hän katselee metsään, valkeaan, syvään hongikkoon. Ei tuule, mutta latvoissa käy kohina, tyyni, intohimoton ääni, kuin laulu Tuonelan tuvilta… Tuolla liikkuu lumella varjo. Olisiko se murhamies, koditon ihminen ilman omantunnon rauhaa?
Vähitellen harvenee hongikko ja he ajavat asutummille aloille. Iida alkaa jo tuntea seudut, tasaiset pellot, kartanot… Tuolla edempänä on kirkko. Ja tuossa vilkkuu jo, valaistuna kuin ennen suuria pitoja varten, Alma Hellmanin koti… Siellä mahtaa olla vieraita, tulta tulvii pitkän rakennuksen joka ikkunasta.
Onko tämä totta vai onko se unta? Täälläkö hän todella on, täällä kaukaisessa kotipitäjässä?
— Syntymäseutu, ajattelee hän itsekseen, — mikä ihmeellinen tenho sinussa on! En ole tietänyt, mikä mahti sinä olet, en ole tietänyt, että näin sinua rakastan, kunhan voisin tehdä jotakin hyväksesi! Jumala joka minut tänne lähetit, ole mukanani ja sano minulle, mitä minun pitää tehdä, miten minun pitää puhua. Itse en tiedä, itse olen ollut paha ja elämäni on ollut erehdystä — sinä, Jumala, jolla on kaikki voima ja joka heikostakin voit tehdä aseesi, ole minun kanssani!
He ajavat sisään tutusta portista, jota varjostavat suuret puut. Portaiden edessä seisoo palvelustyttö lyhty kädessä, ja portailta huutaa talon rouva jo "tervetuloa" tulijaa vastaan… Hetkeksi tuntuu Iidasta taaskin siltä kuin ajat kymmenen vuotta sitten olisivat palanneet: hän on äitinsä kodista tullut serkkunsa komeaan kotiin tanssiaisiin… Mutta sydämellisemmin kuin ennen painaa talon rouva hänet syliinsä, eikä ole hänen pukunsa loistava kuten silloin. Nyt on hän vaatimattomissa, mustissa vaatteissa ja Iida tuntee, että hän tällaisena pitää hänestä enemmän. Mutta samassa muistuu hänen mieleensä valaistu huoneisto ja kuiskaten kysyy hän:
— Onko vieraita?
— Ei, vastaa Alma, — kuinka niin?
— Kun talo oli niin valaistuna.