— Tietysti sinua varten, kultaseni! naurahtaa Alma ja vie vieraansa sisään. Sohvalta eteisessä nousee heitä vastaan sileäkarvainen jahtikoira ystävällisesti vingahdellen ja heiluttaen häntäänsä. Alman päästellessä vaatteita Iidan yltä astuu talon isäntävainajan huoneesta herra, jonka Alma esittelee miehenään, samalla kehoittaen serkkuaan ja miestään sinuttelemaan toisiaan.
Herra Hellman sopertaa jotakin, että on hauska tutustua, silittelee koiraansa, tekee pari kysymystä tiestä ja ilmasta ja lähtee sitten takaisin omalle puolelleen.
Alma ja Iida astuvat huoneesta huoneeseen, Iida tahtoo nähdä kaikki, uudistaa muistojaan menneiltä ajoilta. Kuinka ne suojat tuntuvat suurilta, miltei ruhtinaallisilta! Kaikki on melkein samassa järjestyksessä kuin ennen, vierashuoneen permannon peittää sama kallisarvoinen matto, huonekalut ovat samat pehmeät, punaiset ja seinillä riippuu samat taulut ja peilit.
— En käsitä, virkkaa Iida vihdoin, — kuinka kaikki on saattanut näin säilyä!
— Se näyttää siltä, vastaa Alma hiukan katkenneesti ja ikäänkuin mielenliikutustaan vastaan taistellen, — nyt illalla, tulen valossa, mutta päivällä kyllä näet, että kaikki on kulunutta.
— Entä kuinka sinä itse oikeastaan jaksat?
— Niinkuin kotini! pääsee häneltä tukahdutetusti. Ja samassa alkaa hän aivan muuttuneella äänellä kertoa Iidalle, miten he kirkkoherran ja kansakoulunopettajien kanssa ovat järjestäneet kokoukset. Huomenna, pitkänä perjantaina iltapäivällä on kokous Mäkelän koululla, seuraavana päivänä Hirvijärvellä, sitten Tuuloisissa, sitten Ahokankaalla, sitten kirkonkylässä, sitten Hukkilassa ja vihdoin Hongiston koululla, jos sinne nyt pääsee kun jäällä on niin paljon vettä.
— En huolinut määrätä Kalliolaan mitään kokousta, sillä ajattelin, että sinusta ehkä olisi kiusallista tulla sinne. Siellä on kaikki niin muuttunut, rakennukset ränstyneet ja tuuli kaatanut puita… Mutta minä aivan unohdan antaa sinulle ruokaa, keskeyttää hän äkkiä ja rientää kyökkiin.
Illallispöydässä on herra Hellman läsnä. Hän on komea mies, siistissä, muodikkaassa puvussa. Kasvot ovat hienot ja sivistyneet, hän tekee läpeensä miellyttävän vaikutuksen — ensi hetkessä. Mutta jo seuraavassa ilmenee hänen käytöksessään, hänen tavassaan puhua, jotakin jota Iida ei ymmärrä. Hän ei katso silmiin, hän puhuu omituisella varovaisuudella, ikäänkuin ei hän tietäisi, kohdellako vierastaan ystävänä vaiko vihollisena. Hän syö paljon ja silminnähtävällä nautinnolla. Pari kertaa vastaa hän rouvansa huomautuksiin hermostuneesti, miltei ärtyisästi. Rouva taas puolestaan puhuu vältellen, lausuen asioista niin yleisiä arvosteluja kuin suinkin. Iida tahtoo likemmin kuulla, miltä kauppias nykyään näyttää ja vähän aikaa luistaa keskustelu erinomaisesti. Tietäähän sen, miten tavallinen, raaka talonpoika herrastaloa hoitaa. Paitsi että hän on antanut rakennusten rappeutua ja kaatanut puita puistosta, niin on hän myynyt kaiken metsän ja tahtoisi nyt päästä koko talosta. Kun tämä keskusteluaihe on käytetty loppuun, niin syntyy taas kiusallinen hiljaisuus. Iida tuntee, ettei Alman ja hänen miehensä väli ole hyvä. Hän on kuin kahden tulen välissä ja helpommin hengittää hän, kun ateria on loppunut, herra Hellman toivottaa hyvää yötä ja rouva saattaa hänet hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen.
Se on rakennuksen toisessa päässä, pieni, lämmin huone, jonka ikkunat antavat puutarhaan päin. Seinän takana ovat Alman miesvainajan huoneet, kolme suurta, kolkkoa huonetta, joissa Iida muistaa kansan kertoneen kummittelevan.