— Sinä olet kai hyvin väsyksissä? kysyy rouva Hellman. — Lähdenkö pois, vai saanko hetkisen jutella kanssasi?
Iida vakuuttaa, ettei hän vielä ole väsyksissä, hän ei kuitenkaan saisi unta. Hän on itse asiassa kiitollinen siitä, ettei hänen vielä tarvitse jäädä yksin, sillä hänet on vallannut omituisen kolkko tunne, häntä pelottaa jäädä tänne suuren rakennuksen päähän yöksi. Onhan se hullutusta, tietäähän hän, ettei hänelle mitään tapahdu…
Alma on istuutunut hänen vuoteensa laidalle, kädet ristissä sylissä. Hän näyttää odottaneen serkkunsa tuloa, saadakseen hänelle puhua, sillä hänen sydämensä on täynnä. Mutta hän epäilee, onko hänellä oikeutta paljastaa huolensa ja voiko tuohon tyttöön luottaa. Eikä hän oikeastaan mielellään nöyrry valittamaankaan…
Iida katselee häntä hänen siinä istuessaan ja hänet valtaa sääli. Kuinka hän on muuttunut, laihtunut, kuinka tukka on käynyt harvaksi ja kuinka otsaan on syntynyt uurteita? Hän ei ole ollut sairas, hänen on siis täytynyt henkisesti kärsiä…
— Kun tämä koetuksen aika nyt todellakin jotakin Vaikuttaisi, virkkaa hän vihdoin ja nostaa katseensa, joka pitkän aikaa on tähdännyt permantoon.
— Ole varma siitä, että se vaikuttaa, vastaa Iida lämpimästi. — Onhan se jo vaikuttanut. Kuka olisi uskonut, että kielipuolueemme lakkaisivat ja kuitenkaan eivät ne enää ole olemassa, vaan me seisomme yhtenä yksimielisenä kansana.
Rouva Hellman vaikenee hetkisen.
— Kunhan ei se olisi enemmän näennäistä, sanoo hän vihdoin. — Ehkei ajattelevissa piireissä, mutta suuri yleisö ei varmaankaan ole muuttanut mieltään. Ainakin täällä maaseudulla puhutaan "suomenmielisistä" ja "ruotsinmielisistä" aivan kuin ennen.
— Vaikutus ei ehkä vielä ole ehtinyt tänne…
— Jos, jatkaa Alma, ikäänkuin ei hän olisi kuullut serkkunsa viime sanoja, — jos me saisimme takaisin kaikki mitä olemme kadottaneet, niin eiköhän tuli taas leimahtaisi ilmi liekkiin?