Kartanon pihassa oli häntä vastassa suuri koiralauma, ainakin kuusi koiraa, hyväluontoisia jäniskoiria, jotka paikalla tekeytyivät ystäviksi. Eteisen sohvalla vinkui kaunis lintukoira ja talon isäntä istui huoneessaan järjestelemässä ampumavehkeitään. Kaikesta päättäen oli hän innokas metsästäjä.
Päivällisille tuli muuan herra, joka vasta lyhyemmän ajan oli oleskellut pitäjässä. Herra Hellman tarjosi hänelle ruokaryyppyä, mutta hän ei ottanut.
— No mikä nyt on kun ei kelpaa! sanoi isäntä hiukan epävarmalla äänellä ja tyhjensi itse lasinsa.
Vihdoin oli jo aika lähteä kokoukseen.
Iidaa pelotti… Häntä hullua tyttöä, että hän oli lähtenyt tälle retkelle itseään kiduttamaan! Sillä varmaan ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä… Kokoustalon aitavierillä oli hevosia ja ikkunoista näkyi naisten päitä. Pihamaalla ja kuistilla seisoi kymmenkunta miestä… He odottavat kaikki häntä ja hänen puheitaan, hänen pitää osata kiinnittää puoleensa heidän huomionsa pariksi tunniksi…
Ystävällisenä astui talon isäntä Iidaa ja rouva Hellmania vastaan. Iida muisti hänet vallan hyvin isänsä ajoilta. Se oli viisas mies, varakas mies ja etevä maanviljelijä, mutta joi vahvasti ja hänen poikansa oli suuri juoppo.
Hetkisen perästä tuli opettajatarkin toivottamaan vieraita tervetulleiksi. Hän oli kalpea, hento nainen ja näytti vaivoin kantavan käsivarrellaan lastaan, joka tuon tuostakin kitisi. Sensijaan oli hänen miehensä punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen. Koulu sijaitsi isännän suuressa asuinrakennuksessa ja sali, jopa porstuakin oli jo kerääntynyt väkeä täyteen. Myöskin naapurikartanon herrasväet olivat saapuneet.
Iida oli ottanut mukaansa puolisataa laulukirjaa, jotka lainaksi jaettiin yleisölle, ja pian vyöryi juhlallinen virsi salissa.
Hän seisoo puhujalavalla veisaten noiden muiden mukana. Hänen edessään on nuoria ja vanhoja, puolisokeista ruotilaisukoista pieniin koulutyttöihin, jotka varmaan tulevat ymmärtämään sangen vähän hänen puheestaan. Siinä on köyhää kansaa ja varakkaammanlaista väkeä, kaikki näyttävät tutuilta, mutta ainoastaan harvoja hän tuntee.
He kuuntelevat puhetta tyyninä, liikkumattomin katsein, hiukan tottumattomina toimitukseen, mutta näyttäen käsittävän kaikki. He eivät puhele keskenään, vaan seuraavat tarkkaavaisesti ja käyvät tavattomalla innolla laulamaan, kun Iida esitelmän välissä ehdottaa laulua. He ovat siinä lyhyessä ajassa niin ehtineet ihastua laulukirjoihin, että he väkiselläkin tahtovat ne ostaa.