— Se on siis päätetty asia: kesäkuun ensi päivinä lähdetään!
VIII
Suomessa oli vielä kylmä, turhaan yritti lehti puihin puhjeta. Mutta Itämeren takana jo kukkivat sireenit ja etelämpänä ovat lehmukset, ruusut ja jasmiinit täydessä kukassa.
Mikä hyörinä kaduilla ja toreilla ja kaupoissa, mikä loisto, alkaen kirkoista ja palatseista puoteihin ja ulkoravintoloihin! Täällä eivät paina päivän huolet, täällä ei eletä kitumalla, täällä nautitaan täysin siemauksin. Täällä ehkä todellakin unohtuvat talviset tunteet.
Iida tahtoo ne unohtaa, hän tahtoo heittää kaikki huolet, hän tahtoo kerrankin elää!
He ovat joutuneet hauskaan pensionaattiin, he saavat joukoittain tuttavia, he käyvät oopperoissa, teattereissa, huviretkillä kaupungin ympäristöissä. Illoin on puistoissa musiikkia ja ilotulitus muuttaa seudut satumaailmoiksi.
Suloiselta tuntuu tuon tuostakin paeta koko tästä elämästä, astua viileään kirkkoon, painua penkin pohjaan, sulkea silmät, kuunnella soittoa ja laulua ja tuntea tuoksua pyhästä savusta. Soittajia ei näy eikä tiedä mistä päin laulu kuuluu, mutta sävelet soivat miltei yliluonnollisina ja kun joskus silmiä raottaa, niin näkee leijailevan savun takaa pappien ja kuoripoikien liikkuvan ja korkeitten vahakynttiläin palavan alttarilla, joka hohtaa kullalta ja hopealta. Siinä rauhoittuu, siinä unohtaa…
Ja työ — kielenoppiminen ja soittotunnit — on kuin leikintekoa.
Mutta eräänä päivänä tulevat sanomalehdet Suomesta, paksu tukku lehtiä, parin viikon numerot. Siellä kotona on yhä kylmää, jäitä järvissä ja tulvat nousevat nousemistaan.
Senjälkeen käy huolettomuus Iidalle mahdottomaksi.