Niin, se on aivan totta: täällä on huoletonta ja hauskaa ja siksi hän ei tahdo lähteä… Hän tuomitsee kotipitäjän herrasväkeä siitä, etteivät he tahdo luopua tanssiaisista ja juomingeista, edes tällaisina aikoina. Onko hän nyt itse parempi — huvittelee niinkuin hekin!
Ei! Pois täältä, kotiin! Älköön olko isänmaanrakkaus sanahelinää, vaan työssä ja toimessa se on toteutettava.
Taas pakenee uni hänen vuoteensa äärestä… Suomessa on niin kylmä. On ehkä tulossa nälkävuosia ja kovia aikoja.
Hänen täytyy lähteä. Täällä ei hänelle enää ole rauhaa.
He eivät häntä odota. Sitä suuremmaksi tulee heidän ilonsa, kun hän ilmestyy heidän joukkoonsa.
Hän ilmoittaa jo tuttavilleen, että hän lähtee. He eivät ota sitä uskoakseen ja pitävät hänen sanojaan leikkinä. Matkatoveri nostaa pienen toran, mutta lopettaa pitämällä hänen puhettaan pilantekona. Hän ei huoli kiistellä heidän kanssaan, luulkoot mitä tahansa. Hänen päätöksensä on valmis.
Puhe syntyy aivan kuin itsestään. Yön hetkinä ja yksinäisyydessä puistossa liittyvät lauseet toisiinsa.
Mutta äkkiä katkeaa ajatus, silmissä hiukaisee omituisesti ja tuntuu siltä kuin maa katoaisi jalkojen alta. Hän kaatuisi, jollei saisi kiinni toverinsa käsivarresta.
Vähitellen hän siitä tointuu, mutta kohtaukset alkavat uudistumistaan uudistua. Hän kadottaa kaikki säikeet puheestaan, hän ei kykene pitämään koossa mitään. Ainoastaan lähtö hänellä on selvillä: hänen täytyy lähteä. Se on välttämättömyys, se on hänen kohtalonsa, josta ei hän pääse mihinkään. Eihän häntä kukaan odota ja osaahan puheen pitää kuka tahansa. Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hänen pitää lähteä. Tuntuu vain siltä, että täytyy.
Mutta jos häntä, hänen yksin ollessaan matkalla, alkaa tuolla lailla pyörryttää? Jos hän horjahtaa ja putoaa junan alle?