Vaistomaisesti valtaa hänet jo sitä ajatellessa kamala tunne: olla astumassa toisesta vaunusta toiseen, pyörtyä, retkahtaa vaunujen väliin, hetkeksi jäädä riippumaan kiinni vaatteista, mennä murskaksi, kädet ja jalat irti ruumiista, hengen sentään lähtemättä…
Mielikuvitus luo vähän väliä hänen eteensä tämän kuvan ja hän tulee lopulta vakuutetuksi sen toteutumisesta. Valoisina hetkinä sanoo hän itselleen, että nuo tuollaiset hullutukset ovat heitettävät ja voitettavat, mutta toisena hetkenä riistävät ne hänet mukaansa eikä hän pääse niistä.
Hänen täytyy luopua matkastaan.
Tuttavat vakuuttavat kaiken aikaa tietäneensä, että hän laski leikkiä… Mutta hänpä näyttää heille, että se oli täyttä totta. Hän lähtee kotipitäjään, koska siellä vielä on niitä, jotka tahtovat häntä nähdä. Ja ehkä herrasväetkin jo ovat leppyneet. Hän lähtee niihin suuriin juhliin. Heinäkuuksi täytyy hänen tulla terveeksi.
Miten ne herrasväet hänet ottavat vastaan, kun hän tulee? Kohtelevatko ehkä ystävällisesti ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin eivät he ikinä olisi hänestä pahaa sanaa langettaneet. Ja hän, mitä hän vastaa heille? Sanooko, että he häneltä ovat hävittäneet kuukausien rauhan sensijaan, että he kaikki yhdessä olisivat työskennelleet saman asian eteen? Ei, hän ei sano mitään. Heidän ei tarvitse sitä tietää. Ja unohtaa sen tahtoo hänkin, kunhan he vain ovat muuttaneet mieltä.
Tuttavat alkavat suosittaa hänelle vuoristoa, joka ei ole kuin muutaman tunnin rautatiematkan päässä. Siellä iäisten lumien varsilla on moni ennenkin saanut takaisin terveytensä.
Hän joutuu kahden vaiheille.
Kiipeillä kukkuloita, kädessä koukkusauva ja jalassa piikkipohjakengät! Samota laaksonpohjia, pitkin vuoristopurojen laitoja! Pysähtyä kylään lepäämään ja juomaan viiniä viinitarhan äärestä, sitten taas alkaakseen retkeä ylöspäin, kohti edelweisskukkaa ja alppiruusua. Siellä hengittää läpikuultavaa, keveää ilmaa, joka on puhdasta kuin terveys. Ympärillä huippu huipun vieressä, metsää, kivilouhikkoa, äkkijyrkkiä seinämiä ja niiden välillä laaksoja kukoistavine kylineen…
Tätä ajatellessa alkavat veret hänen suonissaan nopeammin kiertää, hermot takovat ja hänet valtaa suuri kaiho päästä sinne ylös, pois ihmisten ilmoilta luonnon vapauteen…
Nähdä auringon nousevan alpeilla, nähdä iltaruskojen sytyttelevän lumia, nähdä päivän vaihtuvan yöksi ja sieltä korkealta, pienen alppimajan kynnykseltä katsella tähtitaivasta!