Hän jää tänne. He eivät häntä tarvitse kotona…

Eräänä päivänä istuu hän tavallisella paikallaan puistossa, kädessä kirja. On tavattoman kuuma. Ihmiset liikkuvat väsyneesti, herrat pitäen hattua kädessään ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Miekkonen, joka täältä kuumasta pääsee vuoristoon!… Hän hankkii sellaisen mukavan vuoristopuvun ja pienen hatun, jonka reunojen alta aurinko mielin määrin pääsee paahtamaan…

Hänen silmänsä ovat sattuneet puuhun, joka seisoo toisella puolen tietä ja joka kai aina on seisonut siinä, vaikkei hän ole tullut sitä huomanneeksi. Se on valkorunkoinen puu, oksat riipuksissa. Koivuhan se on! Mutta toisenlainen kuin koivut Suomessa. Eiköhän täältä mistään tapaisi samanlaista? Hän nousee ja alkaa etsiä, mutta ei löydä. Ja siinä, puolihorroksissa kuumasta, kiertäessään puistoa, luo hän eteensä suomalaisen maiseman järvineen, valkorunkoisine koivuineen.

Laskeutua nurmelle koivun alle, avopäin, avojaloin, yllä kevyt puku! Tuntea heinähelpeitten karistelevan pölyään kasvoihin, katsella lehvien läpi pohjoista taivasta… Saada riisuutua ja paiskautua veteen, jonka alla on hiekkapohja!

Hänen sydämeensä koskee. Taas on hän tienhaarassa eikä tiedä kunne kulkea.

Kunhan sieltä kotoa tulisi kirje, joka kehoittaisi joko lähtemään taikka jäämään! Mutta kirjettä ei tule.

Kunhan hän vain tietäisi tekevänsä jotakin hyötyä. Mutta jos herrasväet ja talonpojat nyt ovat sopineet keskenään ja yhdessä puuhaavat ja hän tulollaan taas heidät erottaa… Mutta jos taas ne, jotka ovat hänen ystäviään ja tarvitsisivat hänen apuaan, luulevat että hän vain huvinhalusta viipyy siellä ulkomailla.

He eivät saa sitä luulla. Hän ei siedä, että he sitä luulevat. Hänen täytyy lähteä. Tällä kertaa ei hän kallista korvaansa millekään ehdotuksille, sillä jos hänen päätöksensä alkaa horjua, niin sitä taas seuraa uudet epäilykset ja niitä pelkää hän enemmän kuin mitään muuta.

Sattumalta saa hän matkaseuraa Ruotsiin asti ja miltei sairaana lähtee hän matkaan. Mutta vähitellen tyyntyy hän. Hän ei ajattele mitään, ei taistele vastaan, hän kulkee kohtaloansa kohti, olkoon se mikä tahansa.

Suomessa on sillaikaa ehtinyt tapahtua paljon. Siellä on käynyt lähetystö Euroopan oppineita. He ovat Suomelle lausuneet sivistyneen maailman myötätuntoisuuden tunteet, he ovat innostuttaneet rohkeuteen ja kestävyyteen. Lukiessaan lehdistä kertomuksen lähetystön kulusta läpi Suomen saa Iida kuin uutta elämää ja hänen rintansa laajenee onnesta ja kiitollisuudesta.