Yleisenä keskusteluaiheena rautatievaunussa on Euroopan lähetystön matka. Mistä muusta sitten voitaisiin puhua! Onhan se suloinen lohdutus suruisille mielille, paras tunnustus työntekijöille — mutta tunnustus joka velvoittaa.
Suomessa on kesä nuorena, lehti puussa vielä kehittymättömänä, yö valoisa. Tuntuu oudolta tietää, ettei Helsingin asemalla ole ketään omaista vastassa.
Äkkiä herättää Iidan puolihorroksista tuttu ääni:
— Hyvää iltaa! Pitääkö minun uskoa silmiäni, onko se todella neiti Iida
Strömmer ilmi elävänä?
— Maisteri Airanen, todellako! Oikein hauska nähdä edes joku tuttu.
Maisteri on polkupyöräpuvussa, lippalakki päässä. Hän hoitaa täällä
Helsingissä viransijaisuutta ja on vain ollut käymässä maalla, pari
peninkulmaa viime asemalta. Ei hän ole odottanut tapaavansa neiti
Strömmeriä täällä. Kuinka tämä oikeastaan on selitettävä?
Iida kertoo hänelle kaikki.
Hetkisen maisteri vaikenee.
— Olette siis, alkaa hän vihdoin, — tullut sieltä Alppien rajoilta asti — pitääksenne puheen kotipitäjänne kansanjuhlassa?
Veri nousee Iidan kasvoihin.