— Ja mikä hätä teillä olisi yksin jossakin pensionaatissa. Nuorelle naiselle on hyvin kasvattavaa joskus olla oman onnensa varassa…
— Mutta minä huomaan, että teillä on uskomattoman suuret opettajanlahjat…
— Minä noudatan vain sopimustamme. Meidänhän yhdessä piti kasvattaa teistä pirteä…
— No niin. Minä lupaan ajatella asiaa, hyvä herra opettaja.
Iida tulee hämilleen. Hänestä tuntuu siltä kuin tuo maisteri taas yrittäisi kohdella häntä koulutyttönä, jolle määrätään läksyt. Sitä hän ei suinkaan salli. Siitä suhteesta täytyy tulla loppu. Mutta samalla ei hän mitenkään tahdo kadottaa maisterin suosiota. Hän on kaikista hänen tuttavistaan hauskin, niin hieno ja varma käytöksessään…
Iida vaihtaa äkkiä puheenaihetta ja mainitsee arpajaisista, jotka ovat muutaman päivän perästä ja joissa he yhdessä tulevat myymään arpoja. Samassa tekee hänen ajatuksensa taas hyppäyksen ja hän kysäisee, mistä maisteri oikeastaan on kotoisin. Hän on sitä jo monesti tahtonut kysyä, mutta ei ole tietänyt, sopisiko ruveta tunkeutumaan vieraan ihmisen asioihin.
Maisteri on avomielinen — miksei olisi! Hän on talonpojan poika, kotoisin Airasen talosta Hämeessä. Entä neiti Strömmer? Olisi hauska kuulla jotakin hänestäkin.
Iida kertoo mielellään. Hänen isänsä oli maanviljelijä, mutta ei hän tätä paljon muista, sillä he olivat aivan lapsia, kun hän kuoli. Hän kävi ensin koulua pikkukaupungissa, muutaman peninkulman päässä kotoa. Kaikki ihmiset siellä tunsivat toisensa ja palovahti kulki kadunkulmasta toiseen ilmoittamassa, että "kello on kaksitoista lyönyt…" Pitäjä oli ikävä kaikin puolin. Sivistyneitä oli niin vähän, he asuivat hajallaan siellä täällä. Muuan serkku siellä oli joka ikäänkuin piti jonkinlaista hovielämää, ja kesällä ja jouluaikaan huviteltiin muutenkin. Mutta talvet, ne olivat aivan kuolettavat! Ja olisivatpa talonpojat olleet silloin, kuten kuuluvat olevan Hämeessä, sivistyneitä ja harrastavia, mutta nämä olivat niin raakoja, ettei seurustelua heidän kanssaan ollut ajatteleminenkaan. Kouluja pelkäsivät kuin ruttoa. Että joku pitäjän rikkaista talollisista olisi pannut poikansa lyseoon — ei! Ei edes kansakouluun. Torpparien kanssa oli kovin vaikea tulla aikaan. Äitiä eivät totelleet vaan pettivät minkä jaksoivat. Pehtoorin kanssa riitelivät yhtä mittaa. Äiti ei olisi tahtonut myydä tilaa, hän kun oli tottunut asumaan maalla. Vihdoin oikein harmistuttuaan suostui myymään, vaikkei tilasta tarjottu edes kohtuullista hintaa. Olihan elämä Helsingissä paljon huolettomampaa ja hauskempaa. Äitikin jo oli myöntänyt, että oli ollut hullua niin kauan kiusaantua siellä raakojen ihmisten keskellä… Olihan sitä Kalliolaa alussa ikävä, varsinkin kesällä. Eikä äiti voinut sitä koskaan unohtaa. Mutta mahdoton siellä sentään olisi ollut ajan pitkään tulla toimeen raa'an kansan tähden.
Se oli hänen lohdutuksensa aina kun hän syntymätalostaan puhui. Sillä vaikka siellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä, niin säilyi hänen mielessään muisto siitä surumielisen kauniina ja kun hän sitä ajatteli, niin pisti tunteitten alta esiin ikäänkuin oka, jotakin katkeraa, jonka syytä hän ei tietänyt. Ei, sen kansan kanssa oli mahdoton tulla toimeen.
Maisteri nousi lähteäkseen.