Siinä kotiseudussa on sentään omituinen tenho, sinne hän ikävöi… Kuinka siellä nyt on puuhaa! Seppeleitä sidotaan, lipputankoja nostetaan. Ympärillä aaltoavat järvet, viljavainiot, metsät… Miksei hän saanut olla siellä mukana!
Kuinka hänen tekisi mieli lakata ajattelemasta ja muistamasta, paeta luontoon, kuten ihminen, joka on kaikki koettanut ja kaikkeen kyllästynyt! Mutta ei tässä nyt auta. Selvyyteen tässä on päästävä, valittava tie, jonka päässä viittaa omantunnonrauha. Ei kelpaa syytää syytä toisen niskoille. Omasta itsestä on alettava.
Mutta miten?
Elinehto Suomelle on sisällinen sopu. Sitä täällä ei ole. Täällä raivoavat yhä kieliriidat, täällä taistelee kourallinen ihmisiä heikkojen ja kovempiosaisten oikeuksien puolesta — parempiosaiset, "yläluokka", pitelee kourin kynsin kiinni entisistä eduistaan. Se tekee sen osaksi ymmärtämättömyydestä tai ajattelemattomuudesta, mutta pääasiallisesti itsekkyydestä. Ja se osa alaluokkaa, joka on herännyt ymmärtämään, että sille tehdään vääryyttä, käy kovaksi ja katkeraksi eikä tahdo tunnustaa muuta vihollista kuin — yläluokan.
Siinä se on arka paikka, siinä sopiva haavan kohta. Eikä täällä sopua synny ennen kuin kaikki ovat saaneet oikeutensa. Ja vasta sitten Suomi on väkevä ja voittamaton.
Iidasta tuntuu siltä kuin hänen edessään olisi suuri vuori… Naisen voimilla käydä sitä vastaan! Se on mielettömyyttä…
"Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te…"
— Niin Jumala, minä uskon, ettet hylkää Suomea, että autat meitä siirtämään vuoriakin…