— Kiirehtikää! muistutetaan ruotsinkielellä telefonisentraalista.
— Sinä lupaat siis, lapseni, ettet lähde! Toki äidillesi sen teet mieliksi…
— Teen, teen, äiti. En lähde…
Hän ei enää saa mitään sanotuksi, vaan hoippuu huoneeseensa, koettaa niellä nyyhkytystään ja vaipuu vihdoin permannolle. Tuntuu siltä kuin jokin hänen sisässään olisi särkynyt.
Hän tuntee olevansa niin yksin — ei ketään ystävää. Hän on alakuloisena, lamassa, häntä pelottaa.
Kunhan hän edes voisi katua sitä mikä on hänet tähän yksinäisyyteen syössyt! Kuinka suloista olisi lähteä sinne maalle tunnustamaan rikkoneensa, peruuttamaan sanansa ja saamaan anteeksi! Äidinkin tähden. Mutta mitä on hän tehnyt, mitä rikkonut, miksi ovat he häneen suuttuneet?
Hän ei voi katua. Hän on puhunut totta.
Alastomana tosiasiana pysyy, ettei vaaran hetki ole liittänyt yhteen, vaan että vielä löytyy sijaa veljesvihalle. Koska avautuu joka silmä, koska herää joka mieli? Eikö tämä isku riitä, tarvitaanko vielä enemmän?
Olisipa nyt kotitalo heidän hallussaan! Kyllä hän tietäisi, miten elämänsä asettaisi. Ei pitäisi häneltä seuraa puuttuman eikä työtä!
Mutta entä jos äiti, se hyvä äiti, suostuisi ottamaan Kalliolan takaisin. Se on myytävänä ja äitihän aina on ikävöinyt sitä… Ei, ei, ei! Se on ränstynyt ja rappeutunut eikä äiti jaksaisi kestää nähdä sitä sellaisena. Naisten hoidettavaksi on se liian suuri. Eikä sitä tarvitse lähteä sinne asti kansaa etsimään. On sitä Helsingissäkin!