— Ethän vain aio lähteä sinne kansanjuhlaan, rakas lapsi!
— Aion, äiti. Juuri siksi tulin kotiin.
— Et saa mitenkään lähteä sinne, hätääntyy äiti. — Muista se! Äiti on pyhästi luvannut, ettet sinä sinne tule, että olet ulkomailla…
— Kuinka äiti on voinut mennä sellaista lupaamaan! Kun minä sieltä asti olen tullut varta vasten, äiti rakas…
Äidin ääni melkein itkee, hänen jatkaessaan:
— Sieltä on kirjoitettu minulle… on kerrottu mitä sinä puhuit… kaikki ovat sinulle vihoissaan… ja minulle myös, joka olen sinun äitisi ja aivan viaton…
— Mutta äiti, ei äiti toki noin… Koska se kirje tuli? Johan he toki ovat leppyneet.
— Ei siitä ole kuin pari päivää. Minun syykseni panivat kaikki. Kuinka sinä, rakas Iida, menet sellaisia asioita puhumaan! Kansan kuullen, renkien ja piikojen kuullen sanot, että herrasväet ovat juoneet eivätkä ole osanneet suomea! Siitäkös se alhainen kansa oikein pöyhistyy! Jo nyt ovat niin ylpeitä, etteivät tiedä mitä tahtovat! Kyllä sinä tällaiset paljastuksesi saat tuntea läpi elämäsi.
— Kaikki oli totta, mitä sanoin, äiti…
— Mutta sinulla ei ole oikeutta mennä tuomitsemaan muita. Vastatkoon kukin teoistansa. Kansa on niin sivistymätöntä, että tuollainen puhe vaikuttaa suorastaan yllytyksenä…