— Muistatteko vielä, teidänhän piti kasvattaa minusta pirteä ja monisärmäinen nainen…
— Niinhän piti! Teihin tuntuu nyt tulleen muutama särmä lisää. Se on erittäin hyvä, jollei se ole tapahtunut entisten särmäin kustannuksella. Tunnenhan minä oikeastaan tuon innostuksen. Jos tässä rupean avomieliseksi, niin jo tässä muutamana päivänä olin lupautumaisillani pitämään esitelmää eräässä raittiusiltamassa… Ja kyllä ne meidän nuoremme läksivät täältä kesälaitumelle niin ladattuina että… Kuinka kauan se sitten kestänee! Isänmaallinen innostus kuuluu aikaan — teillä myöskin!
— Arvelette sen olevan ohimenevää laatua!
Iida säpsähtää. Olisiko tuo oikeassa? Totuttaisiinko tähänkin, väsyttäisiinkö suremaan ja — innostumaan?
Hän huomaa maisterin olevan sanomaisillaan jotakin myrkyllistä. Hänen ajatuksensa juoksu katkeaa ja hän huudahtaa, torjuakseen sitä, mitä hän mahdollisesti sanoisi, rukoilevalla, puoleksi surumielisellä äänellä:
— Olkaa hyvä, vaikkapa vain hetkisen ajaksi ja sanokaa minulle, ovatko ajatukseni todella olleet teidän mielestänne niin… niin mielettömät?
— Tjaa… olkoon se minusta kaukana, että rupeaisin tuomitsemaan viattomia pieniä privaattihuvejanne…
Iida puraisee kokoon huulensa ja tuntee ikäänkuin jäykistyvänsä. Senjälkeen ei keskustelu heidän välillään enää tahdo luistaa ja molemmat tuntuvat toivovan, että matka loppuisi.
Iida tapaa kodin kesäkunnossa: ikkunat ja huonekalut ovat peitossa, naftaliininhajua kaikkialla.
Varhain seuraavana aamuna telefonoi hän äidilleen maalle. Äiti pelästyi pahanpäiväisesti eikä käsitä, mitä tämä nyt taas tietää. Tulla kesken pois!