(Koskettaa päätään, ei laisinkaan muista Lahtosta, joka on kätkenyt päänsä hänen helmaansa ja lepää siinä kuin lapsi.)
LAHTONEN
Te yksin voitte minua auttaa. Minä menen hukkaan ilman teitä.
Armahtakaa minua!
(Suutelee hänen käsiään.)
EDITHA (herää, riistää itsensä irti, inhoten)
Oletteko te armahtanut minua? Ei, ei, ei, minä en armahda teitä! Te olette minun isästäni… Se ei ole totta, se ei ole totta. Minä en usko… Sinä minun ylpeä, armas isäni, sinä minun aurinkoni — älä pelkää että minä uskon! Ei epäillyksen varjoakaan tule meidän välillemme! Sinä loistat minun sisässäni, minä tiedän että kaikki mitä teit oli kaunista.
LAHTONEN (on noussut. Käheällä äänellä, kuivin silmin)
Kas niin sen kuuliaisen tyttären pitää puhua! No niin silmä silmästä, hammas hampaasta. Te ette ole säälinyt minua, en sääli minäkään teitä. Minä näytän teille kaikki toteen. Työmiesten vaimot ja tyttäret saavat itse puhua. En käännä heitä takaisin, kun he tulevat kohtaloaan valittamaan. Kauppaneuvoksen tyttären luo lähetän. Minä näytän vielä kaikki toteen.
EDITHA (taistelee pelkoa ja epäilystä vastaan)
Näyttäkää, näyttäkää! Totuus voi vain kirkastaa isäni muistoa!