Helmi oli pelottavan kalpea. Kaulaa myöten uponneena hiekanväriseen vaippaan katseli hän tuijottaen eteensä ja hänen silmiensä pohjalla kuvastui suuri suru. Agronomi puheli hänelle iloisesti, tämä kosinta ei suinkaan ollut mitään ruikutusta. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen kuin Helmi voi mitään sanoa.
— Te olette kovin hyvä, hän aikoi vaivoin, — minä olen teille suuresti kiitollinen. Te olette myöskin järkevä ja minä tekisin viisaasti, jos kuulisin teitä. Mutta… se on niin kummallista: minä en enää voi rakastaa, en ketään enkä mitään. Minä vain arvostelen ja nauran kaikkea. Ensin kun minä paranin, niin minä olin kiitollinen ja onnellinen. En koskaan unohda, miten ihanaa oli päästä nurmella kävelemään ja nähdä kaikki kukkaset. Nyt minusta miltei tuntuu siltä, että olisi ollut parempi yksintein kuolla. Minulla ei ole mitään tekemistä maailmassa. Tämä on syntistä puhetta, minä tiedän sen. Äitini sanoo aina, että pitää kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta päivästä, oli se millainen tahansa. Mutta minä en voi. Mikään ei minua huvita, vaikka niin usein nauran. Minä en voi itkeäkään, vaikka kyyneleet tekisivät niin hyvää. Sellaista se on.
Agronomi oli kuunnellut häntä pää kumarassa ja ohjaksia pitelevät kädet polvien välissä. Nyt hän nosti päänsä ja nykäisi ohjaksista.
— No niin — kun ei, niin ei. Mitäs siitä sitten.
Agronomin viisas hevonen tiesi pelästyä juuri oikealla kohdalla Se säikähti tyhjää tynnyriä meijerirakennusten takana ja johti molempien huvimatkakaan ajatukset iloisempiin asioihin. Kun oli päästy meijerin ahteelle, alkoi jo torvisoittokin kuulua juhlatalolta.
KULTAINEN LYYRA
Ovi jysähti kiinni, niin että kaikui portaissa ja käytävissä. Helmi syöksyi eteenpäin, katsomatta oikealle tai vasemmalle ja vaistomaisesti napittaen takkiaan. Hänen kätensä haparoivat pitkin verkaisia ja nahkaisia pintoja, mutta hän ei löytänyt hakasia eikä napinläpiä. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Juuri ulko-oven takana hän vaistomaisesti pysähtyi pyyhkimään silmiään, ikään kuin varustaakseen itseään katua varten. Juosten hän tuli alas portaat, yli torin ja poikki raitiotiekiskojen. Hän pysähtyi hengittämään vasta siinä kulmauksessa, missä hän oli kävellyt odottaessaan kellon tulevan likemmä yhtä. Se oli ollut viittätoista vailla.
Oli harmaa, kuurainen pakkaspäivä. Sama kello myymälän seinässä vastapäätä osoitti nyt puoli neljää. Mennessään tenttiin hän oli seurannut sen kulkua, kävellen edestakaisin ja katsellen näyteikkunoihin. Tuossa ikkunassa olivat olleet avokengät, jotka maksoivat kahdeksantoista markkaa, tuossa ristiäispukuja riipuksissa ikään kuin missäkin hirsipuussa, toiset koristettuina sinisillä, toiset punaisilla silkkinauhoilla. Hirsipuuhun totisesti tässä elämässä joutui ihminen enemmän kuin yhden kerran — ristiäispuvut hirsipuuasennoissa, se ei ollut mikään sokea sattuma. Kaikki tämä johtui silmänräpäyksessä Helmin mieleen, kun ulkoilma siveli hänen polttavia kasvojaan, kuuran kokoontuessa pieniksi puikoiksi hänen kauluksensa nahkaan.
Puolikolmatta tuntia oli piinaa siis kestänyt, oikeata hirsipuupiinaa. Ja puolen vuoden kuluttua oli kaikki uusittava. "Te ette ole sulattanut… te ette ole kypsä… Teillä ei ole yleiskatsetta, te tunnette detaljit… Suuret viivat ovat jääneet teiltä näkemättä… Parasta, ettei yritetä aikaisemmin… Jos puolessa vuodessa, niin voimme olla tyytyväiset…" Strömmer oli sentään lopulta käynyt ystävälliseksi, hän oli kai huomannut, että Helmi oli sairas. Istua yhdellä paikalla puolikolmatta tuntia, yksistään se saattoi tehdä ihmisen sairaaksi. Professori saa liikkua mielin määrin, kävellä, istua milloin pöydän ääressä, milloin ikkunan alla, hän saa katsahtaa kadulle, hän saa avata kirjan ja tuorentaa muistiaan — uhri sen sijaan istuu kuin kiinni naulittuna. Siinä menettää järkensä, varsinkin, jollei ole nukkunut edellisinä öinä.
Helmi ei ollut nukkunut. Tuhannet kirjansivut nimineen, vuosilukuineen olivat tanssineet hänen päässään. Hän muisti, millä kohdalla sivua se tai se asia sanottiin, millä kohdalla kirjan sivua se tai se vuosiluku oli – ja silti hän ei aina muistanut itse asiaa eikä vuosilukua. Se oli kuin noiduttua. Kuinka monta kertaa hän viime öinä oli noussut etsiäkseen asianomaiselta kohdalta tiedot, jotka eivät tahtoneet pysyä päässä. Ja tässä sitä taas oltiin — toisen kerran antoi Strömmer hänelle nyt takaisin kaikki tyynni.